Ystäväsaarna

Olen mahdollisesti alkanut ymmärtää sitä, kuinka ihmisjoukoista erottuvat ne, joiden seurassa tuntee olonsa hyväksi ja joiden kanssa lopulta ystävystyy. Ne ovat niitä, jotka tuntuvat ottavan minut tosissaan. Jotka tietävät milloin nauraa ja milloin olla hiljaa, vaikka naurattaisi. He pyrkivät ymmärtämään minunkin tarinaani ja motiivejani, vaikka peilaisivat vaivihkaa samalla itseään minuun. He pohtivat ennen kuin kommentoivat tekemisiäni ja päätöksiäni. He yrittävät nähdä positiivisen minussa, vaikka pohjimmainen ja ensimmäinen reaktio toimintaani ja henkilööni olisikin ”onpa se tyhmä, miksi se noin tekee?” He eivät yritä vaikuttaa päätöksiini,  ainakaan manipuloimalla. He tunnistavat heikkouteni, eivätkä laske leikkiä niistä, paitsi jos tietävät, että saavat minut nauramaan sillä. (Minua on kutsuttu plösöksi, ja olen nauranut asialle)

Suhteessa muihin ihmislajillisiin rakastetuksi tulemisen tarpeen jälkeen tärkeintä ja oleellisinta on toive siitä, että ihmiset ottaisivat tosissaan. Että vaikka itkisin ja nauraisin samaan aikaan, niin joku näkisi, että nyt se tuntee jotakin suurta, tätä täytyy kunnioittaa. Kunnioittamisella ja tosissaan ottamisella tarkoitan sitä, että vaikka joku toinen saattaisikin nähdä jotain, mitä minä en näe itsessäni, niin tämä uskoo enemmän minun versiooni itsestäni kuin omaansa.

On luotaantyöntävää kuulla, kun joku toinen analysoi elämääni, kokemuksiani ja päätöksiäni siihen tyyliin, että kuulostaa kuin en olisi miettinyt yhtään mitään kun olen elänyt elämääni. Minulla on oikeus sanoa, että olipa typerää kun luulin, että minusta voisi tulla kokki, mutta mielestäni muilla ei ole siihen oikeutta. Muitten tehtävä on seurata sivusta ja antaa minun tehdä virheeni, ja olla huomauttelematta myöhemmin asiasta, vaikka olisivat tienneet vuosia etukäteen mikä ongelmani on. Eli jos tiedätte syyn mielenterveysongelmiini, ihmissuhdeongelmiini, koulutus- ja työllisyysongelmiini tai joihinkin mainitsemattomiin ongelmiini, niin voitte olla hiljaa asiasta, ja pysymme ystävinä. 

Ja jos joskus olen esittänyt tietäväni jonkun elämänlangan puuttuvan suortuvan ja esittänyt tietäväni mistä se löytyy, niin otan tässä tilaisuuden kertoakseni, että en oikeasti tiedä, ja olen ollut törkeä jos olen ääneen ilmaissut mukamas tietäväni kenenkään muun elämänsuortuvista yhtään mitään.

Mielestäni ryhmätyöskentely on resurssien hukkausta ja hölynpölyä, ja all talk no action, joten miksi pitäisin elämän ongelmanratkaisussakaan ryhmän toimintaa yhtään sen parempana kuin yksilötyöskentelyä. Elämä on monimutkaista, eikä sen pohjalle ja perälle sotkuja tutkimaan pääsyyn tarvita kuin yksi ansioitunut ja kokenut tutkija. Jokainen tutkija tarvitsee kuitenkin monta assistenttia joten kukaan ei jää ilman tehtävää jos tuntee yhdenkin tutkijan.

Pikku elitistit

Sodankylään käy pian askel. Sillä siellä on elokuvajuhlat. Olen miettinyt enemmänkin suhdettani Sodankylään, sillä suhteeni kyseiseen paikkaan ja festivaaliin edustaa montaa asiaa.

Tunnen olevani siellä kuin kotonani. Luulen, että kysymyksessä on minussa elävän pikkupaikkakuntalaisuuden ja henkisen elitismin välinen yhteenliitos, joka materialisoituu elokuvajuhlilla. Tavallaan Sodankylä tuntuu kotoisalle, vaikkei siellä olisi elokuvajuhliakaan, sillä paikkakunta muistuttaa kovasti omaa syntymäkuntaani. Kuitenkin juuri elokuvajuhlat synnyttävät jonkinlaisen erikoisen tunnelman paikkakunnalle.

Juhlathan ovat täynnä kaikenlaista pokkurointia ja pönötystä. Sellaista vähän noloa. Hieman samanlaista epätoivon ja toivon sekaista tunnelmaa, joka syntyy kun köyhtyvälle paikkakunnalle etsiytyy joku rikas jehu, jota pitää vähän kahvitella ja mielistellä, jotta tämä tekisi investointeja pienelle kyläpahaselle. Vaikka sisimmässä halveksuttaisiin rikkaiden edustamaa eliittiä ja ylivaltaa, on kuitenkin maaseudun tulevaisuuden vuoksi esitettävä ystävällistä ja vastaanottavaista.

Elokuvajuhlilla on kyse erilaisesta pokkuroinnista ja perseennuolennasta. Ja pieneltä paikkakunnalta tuleva sen kyllä tunnistaa kaukaa. Kyseessä on eliitin sisäinen nuolenta. Elokuvaohjaajat, -tuottajat, -mainostajat, ja mitkä liekään sekalaiset groupiesit ja wanabet kokoontuvat vauhtiajoihin kilpailemaan arvovallasta, siitä kuka juo eniten tai on hauskin saunan lauteilla käytävässä keskustelussa.

Cinefilistien arkeen kuuluvat vakavat lieveilmiöt samalla tavalla kun jääkiekkoonkin. Näitä vakavia ilmiöitä ovat besserwisserismi, kumartelu auktoriteeteille ja itsepäinen, ylenmääräinen omanarvontunto, johon liittyy sairaalloinen tarve tuoda itseään esille. Tosi-cinefiili seuraa Peter von Baghin likaista pilottitakkia kaikkiin elokuviin ja aamukeskusteluihin ja taputtaa aina pikku räpylöitään yhteen kun Peter Pan käskee, kun on kerran elokuvaohjaaja ihan merkittävä ja uskomaton ja tullut ihan kaukaa meidän arvostetuksi vieraaksemme tänne näin, kun tämä meidän festarimme on niin ainutlaatuinen ja aurinkokin paistaa.

Tämä oli tietenkin se surullisin, vakavin ja kamalin vaihtoehto. Itsehän olen kaiken tällaisen hömpötyksen yläpuolella, ja suorastaan halveksun Petteri Kaniinia, koska hän vain sattuu vaikuttamaan ärsyttävältä elitistiltä. Maltillisempaakin filmihulluutta tietenkin on. Mutta ne maltillisemmat asian ympärille ryhmittyvät yksilöt, voi kamala, he ovat niin nöyriä elokuvan edessä, että tulevat ihan talkootöihin uskon asiansa hyväksi puurtamaan. He saattavat siis olla vielä vaarallisempia kuin ne suurta ääntä itsestään pitävät etelänelitistit.

Onhan se nyt vähän naurettavaa, että ihmiset jaksavat puhua viinilasi ja tukka heiluen elokuvista kuin rakkaista lapsista tuntikausia ja vertailla kokemuksiaan jostain kolmenkymmenen sekunnin kohtauksesta.

Ja taas toisaalta, mikä voisi olla mielenkiintoisempaa tai parempaa kuin kyseinen toiminta! Itsehän en suostu myöntämään, että olisin moiseen toimintaan osallistunut, mutta ajatus viehättää minua suuresti. Ehkä se sydämeenkäyvyys löytyy sieltä pikkupaikkakuntalaisjuuristani. Parikkalassa ei monikaan ainakaan julkisesti myönnä arvostavansa taide-elokuvia (passé!), saati niistä puhumista viinilasillisen tai calvadoksen äärellä. Se, mitä ei ole nuorena saanut, viehättää vanhempana.

Elokuvamaailmassa on toki traktorien, lapsien iän tai pihanurmen koon vertailemisen tilalla muita vertailukohteita. Filmihullut voivat vertailla asumapaikkakuntiensa elokuvatarjontaa, katsomiensa elokuvien määrää, josta tietenkin myös muistetaan yksittäisten ohjaajien katsotut elokuvat pilkun tarkkuudella sekä elokuvagenrejä ja niissä esiintyviä nyansseja. Myös ohjaajien teoksien sijoittaminen genrenyanssien asteikkoon on suosittua elokuvakansan huvia.

Minulla on ollut suuri onni päästä Tromssaan heidän elokuvajuhliensa aikaan. Oli talvi. Oli norjalaisia nokkavia, töniviä tavallisia kansalaisia. Joten verrattuna Sodankylään Tromssa oli ahterista. Muuten oli kyllä kivaa. Menkää ihmeessä Tromssaan. Se mitä opin Tromssasta, oli että on hyvä, että Sodankylä on sellainen kuin se on. On hyvä että tavan tallukat ja suuret elokuvaohjaajat egoineen kohtaavat lämpimässä, (vaikka eihän siellä tietenkään lämmin ole, mitä minä puhun) ja auringonpaisteessa. Jos mahdollista niin kohtaamisen on hyvä tapahtua humalassa tai alasti saunassa, jotta molempien omanarvontunto on jäänyt huurujen taakse, ja jäljellä on vain kaksi raukkamaista ja pelokasta ihmistä, jotka kohtaavat toisensa sellaisina kuin ovat, eli punoittavina, hyttysensyöminä tavallisina ihmisinä.

Elokuva, siis ELOKUVA, kuten sen teininä kirjoitin, voi yhdistää ja erottaa ihmisiä. Sodankylässä onneksi suurimmalta osaltaan näkyy elokuvan positiivinen, ihmisiä kokoon tuova ja keskustelua herättävä puoli. Minulle Sodankylä edusti kahdeksantoistakesäisenä älyn, taiteen ja sosiaalisen kanssakäymisen riemuvoittoa, jolle olisi pitänyt perustaa riemukaari tai kenties siskofestivaali Parikkalaan minun toimestani. Nyt suhtaudun festivaaliin maltillisemmin, vaikkakin kuulun niihin hulluihin, jotka juoksevat ruoan ja elokuvan perässä Sodankylään töitä tekemään. Olen iloinen että olen saanut olla osana sellaista ilmiötä ja tapahtumaa, jossa on hauskuutta ja voimaa, ja jossa ihmiset puhuvat tuntemattomille ihmisille jos siltä tuntuu. 

Pahoinvoinnin logiikkaa

Huomasin taannoin, että en oikeastaan pidä itsestäni. Huomasin myös, että sitä mukaa kun itsetuntoni ja itserakkauteni vähenevät, vähenevät myös haluni tavata muita ihmisiä tai osallistua maailmaan millään tavalla. Aivan kuin salaa ajattelisin olevani liian huono muulle maailmalle. Että ainoa maailma jossa voin olla, on omani.

Nukun pitkään, koska en näe mitä hereillä olemiseni vaikuttaa mihinkään. Mitä pidempään olen hereillä, sitä pidempään joudun voimaan pahoin. En vastaa puheluihin tai tekstiviesteihin, sillä tiedän vihaavani kaikkea mitä sanon, ja saisin vain lisää materiaalia itseni halveksumiseen.  Myös blogin kirjoittamisen voi lukea jonkinlaiseen ”kohtaamis”-kategoriaan, joka ei mielessäni tunnu lainkaan miellyttävälle ajatukselle tällaisena aikana kun itsetuntoni on jossain muualla kun minussa.

Erakoitumiseni puolestaan johtaa minut ajattelemaan, että olen joko niin yhdentekevä tai vastemielinen muille, että kukaan ei halua pitää minuun yhteyttä. Tässä kohtaa en tietenkään muista, että useat ihmiset ovat voineet yrittää ottaa minuun yhteyttä saman päivän aikana, ja minä olen aktiivisesti torjunut muiden seuran, ja pitäytynyt omassa surkeassa seurassani. Toki tässä tapahtumaketjussa on oma pettämätön logiikkansa, vaikka se hullulta kuulostaa – minä nimittäin suojelen ystäviäni huonolta seuraltani.  Muiden suojeleminen tietysti johtaa yleensä itsensä satuttamiseen, niin tässäkin pikku tapauksessa.

Pohdin, josko pahoinvoinnin logiikan paljastaminen auttaisi murtamaan ne mekanismit jotka johtavat pahoinvointiin. Tiedän, asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Harvat asiat syntyvät vain yhden, tai edes muutaman asian vaikutuksessa. Harva asia liikkuu vain yhteen suuntaan. Ja jos se joku liikkuu moneen suuntaan, mistä maallikko tietää sen jäljistä seurata, että mistä se on tullut ja minne se on mennyt. Ja toisaalta, eikö oman mielensä jahtaaminen salapoliisin asussa myös johda mielenterveysongelmiin, tai ainakin samantyyppiseen oloon kuin vuoristoradasta kuivalle maalle astuessa?

Eräs päivä kirjoitin itselleni mukavan muistilapun, joka piti laittaa heti seinälle. Siinä lukee ”mietit liikaa idiootti!” Tuo muistilappu on kuitenkin monella tapaa epäonnistunut. Ensinnäkin, haukun itseäni siinä idiootiksi. Toisekseen, lapussa lukee ainoastaan toteamus vallitsevasta asiantilasta, ei mitään siitä mitä asialle tulisi tehdä.  Kuinka ajatella vähemmän? Varmaankin tekemällä enemmän, niin jää vähemmän aikaa ajattelemiseen. Ongelmani piileekin kai juuri tässä kohtaa. Voin pahoin jos en saa ajatella, ja jos ajattelen yli, voin myös pahoin.

Joskus on hyvä pitäytyä yksinkertaisissa asioissa. Välillä sitä tulee miettineeksi, miksi ei useamminkin voisi olla vähän yksinkertainen.  Miksi en useammin juo limsaa jos siitä tulee kiva olo? Tai miksi näen kavereita niin harvoin, vaikka tiedän että nautin heidän seurastaan ja saan uusia ideoita kun en ole ainoastaan itseni kanssa? Luulen etten ole ainoa, joka huomaa tekevänsä liian vähän niitä asioita, mistä todella nauttii. Kuinka tyhmä voi ihminen olla, kun se ei tajua että kannattaa tehdä niitä asioita mistä pitää? Muistan (ja nyt en valehtele) lukeneeni jonkin naistenlehden artikkelin, jossa aivan tosissaan oli kirjoitettu juttu siitä, että ihmiselle tulee hyvä olo jos se tekee asioita, joista se pitää. Jutun loppuyhteenvedossa oli vielä artikkelin sisältö käskymuodossa: Tee asioita joista pidät! Niin, että tehkää nyt niitä juttuja joista pidätte. Ehkä minunkin täytyy alkaa herätä aamuisin, koska pidän aamuista.