Tehdä = olla ?

Minulle on vaikeaa vain tehdä. Liitän tekemiseen aina jotain arvoja ja arvostuksia. Kaikesta tulee liian merkityksellistä ja sen jälkeen kaikki muuttuu yhtä merkityksettömäksi.

Esimerkiksi nyt sitten tämä kuvataiteen tekeminen. Jos en pian muuta ajatusketjujani, tulee tästä samanlainen ajatus-merkitys-sotku, jollaisiksi ravintolakoulussa oleminen ja sosiaalityön opiskelu muodostuivat. Olen kai hieman yksinkertainen, sillä liitän pienissä aivoissani sen mitä tekee ja sen mitä on samaksi asiaksi. Kaikilla luultavasti on jonkin verran tällaista luulosairautta, mutta itselläni se tuntuu ylikorostuneen ja johtaneen päättömään harhailuun, sillä on paljon sellaista jota en halua olla. Ja jos oleminen ja tekeminen ovat sama asia – on kai myös paljon asioita joita en halua tehdä.

Mutta kun en myöskään halua olla se tyyppi, joka ei halua tehdä mitään. Perusteinaan heppoisia, itse luotuja eettisiä säännöksiä. Tähän tyyliin: ” En voi olla kaupassa töissä, sillä palveluammatit asettavat toisen ihmisen automaattisesti toisen alapuolelle – palvelijaksi” Juuri kyseisten heppoisten, idioottimaisten syiden vuoksi olen lopettanut kouluja. ”Minusta ei voi tulla sosiaalityöntekijää, sillä en halua kontrolloida muiden ihmisten elämää tai kertoa, mitä heidän tulisi muuttaa elämässään, jotta voisivat paremmin. Minusta ei ole siihen. ” tai ”Minusta ei voi tulla kokkia, sillä alalta ja koulutuksesta puuttuu täysin eettinen näkemys ja kokonaisperspektiivi luonnon toimintamekanismien suhteen, eli sen suhteen mistä ruoka tulee.” Toki vaikuttimina on ollut myös kyseisten alojen soveltuvuus omalle luonteenlaadulleni. Olen kuitenkin suurimmalta osaltaan tehnyt heikkouttani päätöksiä, jotka ilmaisevat ”sen sijaan että menisin sisälle epämiellyttävään positioon, ja yrittäisin muuttaa sen paikan paremmaksi itselle ja muille, olen pelkuri, ja lähden tekemään jotain muuta.”

Maailmassa on paljon töitä, jotka voitaisiin poistaa käyttämällä koneita, robotteja ja tietokoneita. Silti emme ole tehneet niin kovinkaan aktiivisesti. Olemme ehkä menneet puolitiehen. Rakentaneet itsellemme apuvälineitä esimerkiksi nostamiseen, sen sijaan, että olisimme alun perin rakentaneet härvelin, joka poistaa ihmiseltä tavaroiden manuaalisen siirtämisen tarpeen kokonaan. Ja miksi? Siksikö että olemme sitä mitä teemme? Ja jos emme tee mitään, emme myöskään ole mitään.

Esimerkiksi turkistarhauskysymyksen suhteen, sekä sellaisten teollisuuden alojen suhteen, joiden aika niin sanotusti on jo mennyt, luulen ymmärtäväni hieman molempia ”kiistan” osapuolia. Turkistarhauksen vastustajia ymmärrän täysin, eettis-rationaaliselta puolelta. Turkisten tuottaminen on mielestäni vastemielinen tapa tehdä rahaa, eikä sillä voi olla tulevaisuutta. En ymmärrä ihmistä, jonka mielestä on sopivaa käyttää eläintä kyseiseen tarkoitukseen, ja tarkoituksen lisäksi vielä sulloa elävä organismi koppiin, joka kooltaan ja virikkeiltään lähinnä pilkkaa eläimen olemassaoloa. 

Ja taas toisaalta, ymmärrän. Yksilön on tultava jollakin toimeen. Ja jos toimeentulon lähde tulee perintönä aiemmilta sukupolvilta, ja ”meillä on aina tehty näin”-tyylisesti, niin voi olla vaikeaa löytää mielekkäitä vaihtoehtoja. Ja sitten kun kaupunkilaiset (lue etuoikeutetut/hemmotellut), usein nuoret individualistit tulevat sanomaan, että se mitä teet, on väärin, niin onko muuta vaihtoehtoa kuin puolustaa itseään (ja olemassaoloaan) ja väittää vastaan?

Kun mietin sitä tilannetta, johon yksilö joutuu, kun häneltä viedään tekeminen pois, oli se sitten työtä tai harrastus, niin en pysty ehkä enää niin kovalla äänenpainolla, ainakaan yksilölle itselleen sanomaan, että se mitä hän tekee on väärin, ja hänen tulisi lopettaa. Toki tällä ajatuskuviollani laitan yhden yksilön työn ja mielenterveyden säilyttämisen korkeammalle jalustalle kun niiden tuhansien eläimien elämän ja hyvinvoinnin. Ihmisaivot ymmärtävät joskus paremmin ihmisaivoja kuin muiden lajien aivoja. Mutta tavallaan, juuri se, että en kykene ymmärtämään kaikkea, mikä liittyy eläimenä olemiseen, voisi olla yksi peruste miksi meidän tulisi jättää eläimet mahdollisimman paljon rauhaan.

Vaikka kokonaisuuden kannalta olisi hyvä, että kannattamattomat yritykset poistuvat keskuudestamme, on tietenkin yksilön kannalta enemmän kuin kamalaa, jos se, minkä varaan on rakentanut todellisuuttaan viedäänkin pois.

Tekemisen ja olemisen yhteenliittymässä on paljon hyvää, mutta myös todella paljon huonoa. Liitettäessä nuo kaksi yhteen yksilön identiteetti ja olemassaolo vaarantuvat aina kun tekeminenkin vaarantuu.

Rovaniemi-Helsinki

Rovaniemellä

Kun muutin Rovaniemelle, tiesin olevani keltanokka.  Tiesin olevani seudulta, joka on luettavissa tilastokeskuksen lukujen puolesta vähintään yhtä ”huono-osaiseksi” ja pahoinvoivaksi seuduksi kuin ”pohjoinen”. Siksi yllätyinkin, kun ainoa merkki pahoinvoinnista on lähinnä ollut naapurini krooninen tupakkayskä. Rovaniemi ei ole sitä Lappia, johon lukion luokkakaverini luulivat minun muuttavan. Myöskään Rovaniemi ei ole henkisesti läheskään sillä resurssien alennustasolla, johon lasken Kainuun seudun ja mahdollisesti osat Etelä- ja Pohjois-Karjalasta.

Rovaniemellä on enemmän taidetta, tapahtumia ja kapakoita kun ajattelin olevan. Sen sijaan ihmisiä, jotka näkisivät ja kuluttaisivat noita kolmea edellä mainitsemaani, tuntuu olevan vähemmän kun alun perin arvioin.  Etenkin talvella, pimeän aikaan näyttää siltä kuin ihmiset pakoilisivat ydinlaskeumaa.

Rovaniemellä on ihmisiä, jotka ovat syntyneet täällä, ja jääneet tänne – nuoria ihmisiä. Se on asia joka on hämmästyttänyt minua. Ei siksi, että ajattelisin Rovaniemen olevan asumiskelvoton paikka – päinvastoin. Vaan siksi, että en ole tottunut siihen, että synnyinpaikkakunnalleen voi (nuorena ihmisenä)jäädä, jos haluaa kouluttautua, saada ystäviä tai seurustella. Minulle noiden asioiden saaminen on tarkoittanut lähtemistä synnyinseudulta pois. Rovaniemellä on niin sanotusti jokaisen koulutustason koulu, joka mahdollistaa ainakin koulutuksen puolesta monenlaisten henkilöiden paikkakunnalle jäämisen. Piirit toki ovat ”sisäsiittoiset”. Kaikki tuntevat ainakin jonkun tutun tutun, jonka sinäkin tunnet – jos ette sitten satu olemaan sukulaisia.

Helsingissä

En oikein muista enää ensivaikutelmaani Rovaniemestä. Siksi siirrynkin kirjoittamaan Helsingistä ja sen tarjoamista ensivaikutelmista.

Ajatukseni Helsingistä vaihtelevat jatkuvasti. Hyvää on se, että ajatuksia herää. Siihen varmaan pyrinkin kun tänne muutin. Että saisi stimuloitua ajatuksiaan uuteen suuntaan muuttamalla asuinpaikkaa.

Rauhoittuminen ja keskittyminen on vaikeaa ja ajatukset pilkkoutuvat. Toki tämä voi johtua myös lyhyen ajan sisään tapahtuneista elämänmuutoksista, ei kaupungista.

Ihmiset liikkuvat kuin kalaparvet. Tietoisina välimatkasta toisiin kaloihin ja myös seuraten välillä toisia kaloja tajuamatta aivottoman seuraamisen vaaroja (auton alle jääminen tms.)

Harvat asiat ovat tärkeitä, jos otetaan huomioon koko ihmiselämä ja maailma. Me, ihmiskuntana olemme kehittäneet niiden oleellisten juttujen ohelle valtavan määrän oheistoimintaa, paskanpuhuntaa ja toistemme välttelyä.

Lentokoneet lentävät korkeammalla Helsingin kuin Rovaniemen yli. Tämä aiheuttaa ikävää ja haikeutta. Myös tähdet ovat kauempana ja heikompia.

Portteja ja aitoja on täällä enemmän. -- Kenties siksi myös täällä ollaan sisäsiittoisia.

Re-aktiivinen

Tekisi mieleni kirjoittaa siitä, kuinka olen ihmisenä muuttunut parempaan suuntaan viimeisen kolmen vuoden aikana. Paremmalla suunnalla tarkoittaisin parempaa makua, parempia arvoja ja arvostuksenkohteita, hellempää, hienompaa, kärsivällisempää, kypsempää suhtautumista maailmaan. Tarkoittaisin kenties myös parempaa elämäntilannetta, kaiken kaikkiaan kaikkea parempaa.

Valitettavasti en voi kuitenkaan näin tehdä. Myönnän, asiat saattavat joillain mittareilla olla ”parempia”. Ymmärrän ehkä enemmän monesta asiasta nyt, verrattuna vuoteen 2009. Mutta, mitään niin radikaalia en voi tehdä, että julistaisin tämänhetkisen minän paremmaksi ihmiseksi kuin 2009-vuoden ihmisen. Ensinnäkin, en tiedä tarkalleen mitä paremmuus on. Ja toisekseen, se mitä tiedän, on että muutos ei ole mikään yksisuuntainen voima.

Muutosta kuvataan usein nuolella. Itse olen yrittänyt ala-asteen mielikuvakartoista lähtien selvittää miten päin se nuoli piirretään. Ja melko usein olen pitkän pohdinnan tuloksena päätynyt piirtämään viivan molempiin päihin nuolen. Väittäisin, että kyseessä ei ole ainoastaan kyvyttömyyteni ymmärtää korrelaatioita, vaan tosiasiallinen muutoksen luonne.

Hävettää sanoa jotakin näin banaalia, mutta sanon sen silti. Asiat eivät ole yksinkertaisia. Muutos ei ole yksinkertaista. Osaanko sanoa miksi olen tämä ihminen, joka olen? En. Ja kyllä. Mutta sitä nuolta en osaa vieläkään piirtää. Jippu laulaa ”kuka teki minusta tän naisen”, kuitenkin samalla käsittääkseni itse vastaten kysymykseensä. Jos uskaltaisin väittää, että joku teki minut, eli aiheutti minussa sellaisia muutoksia, joiden takia olen se kuka olen, väittäisin kai samalla, että olen itse luovuttanut vallan jollekulle toiselle siitä, mitä minä olen ja miten minä muodostun.

Jotenkin outoa, mutta taas kirjoitan näköjään tästä puolesta ihmisyyttä, josta en niin välitä.

On myönnettävä, kyllä, olen luovuttanut ajoittain vallan minusta ihmisenä, jollekin toiselle. Miten se käy, se käy vihaamalla, rakastamalla, turhautumalla – eli kaikella sillä, mikä joidenkin mielestä luetaan ihmisyyteen. Tähän olisi ehkä se entinen minä, minä ennen muutosta, vielä lisännyt, että jos edellä kuvattu on ihmisyyttä, niin minä haluan irtisanoutua siitä. Liekö se vanhuus vai mikä, mutta nöyränä ilmoitan, että hyväksyn sellaisen ihmiskäsityksen, jossa joudun välillä luovuttamaan vallan minusta toisille. Vaikka vihaan Jipun sanomaa, että joku voi tehdä minut, myönnän, että asia on näin. Samaan hengenvetoon kuitenkin nostan sormeni, ja huomautan, että valta otetaan, mutta se myös annetaan. Lisää itsestäänselvyyksiä : valta on monimutkaista, valta ei ole yhdensuuntaista.

Jos minä lyön sinua, niin otanko minä vallan omiin käsiini? Otanko samalla sinun valtasi pois? Entä jos huomaat tulevan lyönnin, ja väistät? Kuka silloin ottaa vallan? Eikö väistäminen ole reaktiivista? Ja lyöminen aktiivista? Jotta lyönti olisi aktiivinen, mihinkään reagoimaton, täysin inspiroitumaton teko, täytyisi meidän kai elää tyhjiössä, tai lyöjän olla fyysisen tourette-spasmin kourissa.  Surullista, mutta ehkä voisi väittää, että koko olemassaolomme on reaktiivista. Reagoimme edelliseen, reagoimme ympäristöön, reagoimme toisiimme.

Ehkäpä humalassa tai krapulassa olemme vapaimmillamme. Olemme niin tyhjiä, ettemme kykene reagoimiseen. Kaikki menee ohi, emme edes tunne olemassaoloa tai ainakaan huomaa vastaantulevia autoja. Pinnalta katsoen näyttäisi siltä, että elämme ja reagoimme kaikista eniten humalassa. Haemme tappelua, seksiä, ruokaa, elämyksiä, kaikkea mitä sisäinen neandertalilaisemme haluaa. Mutta ainakin minä, ihmisenä, tietoisesti toimivana, valintoja ja harkintaa täynnä olevana ihmisenä vähenen humalassa. En reagoi, olen kuollut kala, ja seuraavana päivänä vielä kuolleempi kala.

Passiivinen. Sitä minusta tulee, jos ryhdyn miettimään itse itselleni asettamia raja-aitoja. Ajatella, että olen joskus toivonut ja uskonut, että pystyn elämään elämäni niin, ettei kukaan toinen vaikuta minuun ihmisenä.  Että he eivät pääse läpi, että he eivät pysty minuun, että he eivät tee minua, että he eivät saa otettua sitä valtaani, jolla mieleni pahoitetaan, sitä valtaa, jolla minut saa ihastumaan, sitä valtaa, jolla minut saa reagoimaan. Mutta kyllä minä reagoin.

Jos en aivan väärässä ole, niin meidän ihmisten kehittelemissä lauluissa, tv-sarjoissa, elävässä elämässä, käytämme usein sanontaa älä anna hänelle sitä tyydytystä*, että suuttuisit, että –löisit, että –itkisit. Mutta ehkä voisi, näin viisaana ja vanhana sanoa, että parempi olisi antaa. Sillä eikö se vasta valtaa olekin, että saat jonkun melkein reagoimaan, mutta sitten et kuitenkaan – ja miksi – siksi, että kyseinen ihminen ajattelee sinua ja vaikutustasi niin paljon, että reagoi reagoimiseen, vetää reaktionsa takaisin. Tulkoon mikä on tullakseen, ja muita vanhan kansan viisauksia…

 

(*don't give him the satisfaction - Noin 240 000 000 tulosta Google-haulla tai vaihtoehtoisesti Suomeksi à tekee mieli KOSTAA! - Katkeruus - Suomi24 

keskustelu.suomi24.fi › ... › Suomi24 › Suhteet › Tunteet › Katkeruus

5. heinäkuu 2008 – Älä anna hänelle sitä tyydytystä, että alat juosta perässä kostamassa - sehän vaan kertoo siitä, ettet ole päässyt hänestä yli. )

Vaikka voin nyt myöntää, että Te ihmiset vaikutatte minuun, en voi kuitenkaan sanoa erityisesti nauttivani tästä osittain pakolla viedystä vallantunteestani, ja osittain minun vastahakoisesti, mutta vapaaehtoisesti antamastani vallasta.

Jännittävää huomata mistä olen tänään kirjoittamiseni aloittanut ja mihin se on päätynyt. Vaikka koen olevani jatkuvassa muutoksessa ihmisenä, niin kirjoittajana näköjään jankutan samoja asioita tekstistä toiseen. Eräs onkin kirjoittanut, että taiteilijan tulisi tyytyä vain yhteen: ” Ihmisellä on vain vähän sanottavaa. Jos taiteilija ymmärtäisi luoda vain kerran, teoksen vaikutus kasvaisi hirmuisiin tehoihin” (Juhani Karila: http://www.hs.fi/digilehti/kulttuuri/Taiteilija+tyydy+yhteen+teokseen/a1339726526841)

Palaan taas jankuttamaan kun olen keksinyt samat asiat uudelleen.

Kenen joukoissa seisot

Luin Tuomas Enbusken pamfletin Ajatusten alennusmyynti, jossa ruoditaan uusliberalismin kohtaamaa, Enbusken mielipiteen mukaan epäjohdonmukaista ja epäreilua, kritiikkiä. Enbusken tekstin lukeminen vei minut oudolle tielle. Ensinnäkin, Enbusken kirjoittaminen on ilahduttavan humoristista ja provosoivaa, samaan aikaan järjen ja tunteen tuottaman aivotyöskentelyn hedelmäisää lopputulosta. Toisekseen, jos aiemmin olen selkeästi mieltänyt itseni poliittisilta mielipiteiltäni vasempaan kallistuvaksi, niin on todettava, että Enbusken teksti vähintään edisti matkaani erilaiseen ajatteluun.

Vaikka faktatietoa eri puolueiden politiikasta ja niiden ajamista asioista olen ottanut vastaan ja prosessoinut yläasteikäisestä lähtien, niin ehkä tietoa vielä enemmän poliittiseen identifioitumiseen on vaikuttanut puolueiden, ja heidän ”vastustaja”puolueidensa välittämät mielikuvat. Mielikuvat puolestaan johtavat joko samaistumisen tunteeseen tai vierauden kokemukseen.

Seuraavaksi pyrin käymään läpi vasemmiston ja oikeiston minussa herättämät ensimmäiset mielikuvat, ja sen miksi kenties olen samaistunut enemmän toiseen puoleen poliittisesta kentästä. En siis lausu seuraavaksi totuutta oikeistosta tai vasemmistosta, vaan pyrin lähinnä tutkimaan näiden politiikan eri laitojen tuottamia vaikutelmia.

Ja käyttäessäni sanaa vaikutelma, todella myös tarkoitan sitä – käyttämällä sanaa vaikutelma nimittäin vapautan itseni vastuusta sen suhteen että joku sattuisi närkästymään kirjoittamastani. Sillä vaikutelma ei ole mielipide, se on vain joku subjektiivinen aavistuksen ja vaiston kaltainen tiedonriekale – ei totuus. (Ehkäpä politiikassa ylipäänsä on kyse vaikutelmista, ei tosiasioista. Ainakin vaalien alla.)

En tarkoita vasemmisto-oikeisto –erottelullani pelkkää talouspolitiikkaa, vaan mukaan tulevat myös Suomessa vaikuttavien vasemmiston ja oikeiston luomat vaikutelmat siitä, mitä ne ylipäänsä puoluekentässään ajattelevat maailman menosta, ja missä ne näkevät muutettavaa tai säilytettävää.

Näihin vaikutelmiin liittyy erottamattomasti se positio josta tulen. Olen kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni sellaisessa kodissa, jossa on korostettu, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, ja että kaikkia ihmisiä on periaatteessa mahdollista pyrkiä kohtelemaan yhdenvertaisesti. Myös haiseville, köyhille, sairaille ja viinaan meneville voi puhua ja heitä voi katsoa myös silmiin niin tehdessään. Olen kasvanut ympäristössä, jossa on tuntunut olevan krooninen rahapula, kuitenkin eläen samaan aikaan valtavassa yltäkylläisyydessä. Yhteiskunnan silmissä yksinhuoltaja-taloudessa elävänä lapsena olen ollut kai jossain mielessä yksi niistä toisista tai reunalla elävistä. Jotakin sellaista kuitenkin, jota eivät yhteiskunnan valtaa- ja rahaapitävät kannusta olemaan.

Yksi syy, miksi vasemmisto on näyttäytynyt itselleni hyvänä, ja uusliberalistinen oikeistolaisuus lähinnä vastemielisenä on se, mistä nämä ”suuntauksien edustajat” puhuvat, miten ja miksi.

Vasemmisto korostaa ainakin puheen tasolla solidaarisuutta, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Heidän mielestään valtion tulisi olla vahva, ja markkinoiden valtiolle alisteiset. Myös vähemmistöjen ja huonompiosaisten ymmärtäminen ja heidän arvonsa tunnustaminen näyttävät olevan tärkeitä vasemmistossa.

Yleinen ulkopuolisuuden tunne ja syrjäytyneisyyden kokemus nuoruudessani (kuinka epätodellista se tosiasiassa olikaan) varmasti johti vahvaan tunteeseen siitä, että vasemmistopolitiikka on hyvä asia (ihan vain sen perusteella, että vasemmistolaisen suusta kuulee mainittavan syrjäytyneet, syrjäytetyt ja ulkopuoliset, ja oikeistolaisen suusta näitä kuulee harvemmin). Ja joskus tuntuu, että politiikassa riittää, että sanotaan ääneen tiettyjä asioita, niin ”politiikka” tuntuu jo olevan valmis.

Edelleen solidaarisuus, vapaus ja oikeudenmukaisuus ovat mielestäni tärkeitä perusarvoja, joiden pohjalta täytyy  lähteä tekemään politiikkaa. Tasa-arvo on minulle käsitteenä kriisissä, mutta siitä huolimatta tärkeä. Enbuskekin pohtii pamfletissaan, kuinka voimme olla ihmisinä tasa-arvoisia keskenään kun yksilöiden lähtökohdat ovat niin erilaisia. Ja mitä oikeastaan on vasemmiston kaipaama tasa-arvo? Ja merkitseekö tasa-arvo vasemmistolle ja oikeistolle eri asioita? Mutta periaatteellinen lähtökohta, että kaikilla olisi yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet toimia yhteiskunnassa on tärkeä.

Se, mikä vasemmistossa häiritsi, tutustuessani puolueeseen, oli sen tietynlainen jääräpäisyys suhteessa joihinkin asioihin. Itselleni tuntuu vieraalle, että työtä sinänsä korostetaan suuresti. Ja, että esimerkiksi teollisuuden työpaikkoja puolustetaan viimeiseen asti, vaikka tiedetään, että nyky-yhteiskunnassa ne ovat menettäneet arvonsa ja hyödyllisyytensä pitkällä ajanjaksolla. Utooppiset toiveet, ja ehkä jokin lapsellinen menneisyydenkaipuu ärsyttävät edelleen puolueen julkikuvassa. Vasemmistossa korostetaan yksilön oikeuksia suhteessa yhteiskuntaan ja valtioon. Yksilö nähdään vahvasti yhteiskunnasta vaikuttuvana, ja kaikki ihmisten ongelmat voidaan yhteiskunnallistaa.

Oikeaa puolta miettiessäni tulee heti mieleen monta seikkaa, joita pidin nuorempana hyvin luotaantyöntävänä, ja osittain vieläkin. Mielikuvieni oikeisto korostaa talouspolitiikkaa suuresti, yksilön, ja ihmisarvon jäädessä koneiston jalkoihin. Etenkään huonompiosaisia ei usein mainita. Enemmän mietitään kuinka saataisiin pidettyä saavutetut edut niillä, joilla on jo paljon – eli niillä ketkä myös äänestävät ja muutenkin toimivat usein aktiivisemmin yhteiskunnassa. Jos tulee puhetta syrjäytyneistä, tuntuu, että oikeiston ensimmäinen sana on sopeuttaminen. Talouskasvua ja epäeettisiä taloustoimijoita tunnutaan suojelevan. Puhutaan monesti enemmän hyvin toimeentulevan henkilön oikeudesta pitää rahansa (koska hän on jo vaurastumisellaan tuottanut rahallista ja sosiaalista hyvää yhteiskunnallemme) kuin vähemmän rahaa ansaitsevan henkilön asemasta. Tai jos puhutaan pienempiä seteleitä tahkoavan yksilön kohtalosta, se liitetään ajatukseen siitä, että tämä hyötyy kun isompia seteleitä tahkoavat edistävät talouskasvua. Ohitetaan yksilölliset vaihtelut, ja pelkistetään ihmiset massaksi esimerkiksi työllisyys- ja koulutustilanteen mukaan. Nähdään ihmisistä ensimmäisenä titteli, ja sen jälkeen se tuottaako yksilö yhteisölleen jotakin vai ei. (Sinänsä mielestäni tuottavuuspuheessa ei ole mitään vikaa, onhan se kiva jos ihmiset tuottavat hyvää ympärilleen, mutta jos tuottaminen on itseisarvo ja ihmisen arvo alkaa määrittyä ainoastaan tuottamansa materian perusteella, niin sitten en enää halua olla osa tuotantoketjua.) Yksilönvapaudesta puhutaan paljon, joka kuitenkin monesti ikävä kyllä tuntuu myös liittyvän yksilön oikeuteen ja tarpeeseen olla itsekäs ja paljon omistava. Etenkin kaltaiselleni hapuilevalle nuorelle on pelottavaa kuulla ison puolueen sammakoiden suusta, että ihminen on oman onnensa seppä, ja että virheitä ei saa tehdä.

Talouskasvua tuottavat tahot ja luonnon tuhoaminen ja sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus liitetään usein yhteen, josta syntyy ajatus, että kaikki suuryritykset ovat pahoja, ja eettisesti epäilyttäviä. Siellä, missä ollaan niin sanotusti lähempänä talouden pyöriä ja yhteiskunnan keskiötä, tunnutaan harvemmin puhuvan reunalla olevista ihmisistä tai asioista. Mutta miksipä keskellä tarvitsisi reunoja miettiäkään. Paitsi tietysti silloin kun reunoilta halutaan keskelle, ja tila keskellä alkaa käydä pikkuhiljaa pieneksi.

Vaikka maailmankuvani ja suomikuvani on laajentunut mahdottomasti viimeisen 5-10 vuoden aikana, niin silti jotkin asiat näkee pelkistämisfiltterin läpi. Politiikka on helpompi pelkistää vasemmistoksi ja oikeistoksi, hyväksi ja pahaksi.

Ja vaikka näen, että politiikassa toimivat ihmiset haluavat useimmiten tehdä maastaan vain hieman miellyttävämmän paikan elää, niin silti jotkin asiat edelleen herättävät tappeluhaluni.  Se mikä vihastuttaa, on että maailmassa on paljon täysin tunnustettua ja näin ollen kai sitten hyväksyttyäkin epäoikeudenmukaisuutta ja laiskuutta paremmin tekemisen halun sijaan. Kun itse on ollut jo noin kymmenen vuotta järkyttynyt ja huolestunut maailman tilasta, ei voi uskoa sitä, että ihmiset joilla on enemmän valtaa, statusta ja rahaa eivät vie maailmaa parempaan suuntaan. Siksi minä koen oikeudekseni olla vieläkin närkästynyt ja pettynyt moniin talouskasvua ja vapaata markkinatoimintaa ihannoiviin yksilöihin ja yrityksiin. Vapaat markkinat ja talouskasvu voivat olla loistava asia vasta sitten, kun ne tuottavat ainoastaan hyvää ja nolla prosenttia pahaa.  Oli se hyvä sitten, hyvä tuote tai eettisessä mielessä hyvä.

Muistan kuinka hämmästynyt olin kun ensi kertaa tajusin että nämä kaksi, vapaiden markkinoiden ehdoilla toimivan yrityksen ja eettistä hyvää tekevän idean, voi yhdistää. Se hämmästyksen tunne kertoo kaiken ennakkoluuloistani vapaata markkinataloutta kohtaan. Se kertoo, että minun elinaikanani vapaita markkinoita ei ole vielä tarpeeksi aktiivisesti ja aggressiivisesti käytetty tekemään tästä maailmasta parempi paikka. Ja se on outoa se, sillä juuri paremmaksi tekemiseen vapaat markkinat ovat loistava instrumentti. Tiedä sitten onko tämä samettihousu-humanisti-kasvissyöjien vika, koska he eivät ole kiinnostuneita yritysten perustamisesta ja talouden kentällä toimimisesta vai onko tämä talouselämän toimijoiden vika, koska he eivät ole kiinnostuneita oikeudenmukaisemmasta maailmasta.

Toivon että minä ja koko sukupolvemme ottaisi asiakseen tehdä maailmasta parempi paikka, niin sosiaalisesti, taloudellisesti, resurssien hyödyllisen käytön suhteen, ympäristön kuin yksilön ja ryhmien hyvinvoinnin kannalta.

Aivan loistavaa olisi myös, jos pääsisimme eroon paskanpuhumisesta ja mustamaalaamisesta politiikassa ja keskittyisimme olennaiseen, niin jotain hyvääkin voisi saavuttaa. Sillä paskanpuhumiseen ja mustaksi maalaamiseen menee turhaa aikaa, vaivaa ja rahaa. Sen kaiken kun voisi käyttää tuottavamminkin.

Täytynee tässä kohtaa muistaa, että kaiken politiikankin takana on ihmisiä – yksilöitä ja ryhmittymiä. Sama tulee muistaa talouden kohdalla. Talous ei ole, eikä saa olla – tosiasiallisesti tai mielikuvallisesti – mikään ilman kuljettajaa ajelehtiva laiva. Tuomas Enbusken tärkeimpiin ansioihin mielestäni pamflettinsa kirjoittamisessa kuuluukin nimenomaan tämä yksilön näkökulman laaja muistaminen. Välillä tuntuu, että juuri ne, joiden tämä yksilönäkökulma pitäisi muistaa, eivät sitä muista. Osalle poliitikoista ja muista julkisesti (sanan- ja rahan)valtaa käyttävistä ihmisistä näyttää olevan kovin helppoa sanoa, ketkä ovat tämän yhteiskunnan arvostettuja, hyväksyttyjä ja haluttuja jäseniä. Auktoriteetit sulkevat hallinnoimastaan piiristä pois jopa ne, jotka sinne aktiivisesti haluaisivat.

Tästä lähtien pyrin välttämään mielikuviin ja helppoihin sloganeihin tukeutumista perustellessani poliittista suuntautumistani – ja tämä luonnollisesti tekee vaikeammaksi minulle itselleni myös määrittää sen mihin minä kuulun, vasemmalle, oikealle, ylös vai alas.

Varmasti nopea ja ärtsy suhtautuminen politiikkaan on ollut osaltaan nuoruuden syytä – sitä haluaisi nopeasti päättää kuka on ja mihin kuuluu, jotta voisi myös helpommin olettaa kuinka muut suhtautuvat minuun. Sitä on etsinyt valmista mallia. Jos olen vasemmistolainen, sitten nuo porukat vihaa minua, ja nuo tykkää musta. Tavallaan on aivan ihana ja vapauttava tunne, kun ei tarvitse enää nuoruuden vimmassa etsiä yhtä vastausta tai ryhmää johon samaistua. Voin olla vain tämä yksilö joka olen, ja samaistua milloin kehenkin.  Olen alkanut pitää huoltoasemista ja niin sanotuista tavallisista, varsin profiloitumattomista baareista ja ympäristöistä. On tärkeää voida tuntea itsensä vain yhdeksi ihmiseksi muiden, aivan yhtä mysteeristen ja moniulotteisten ihmisten joukossa. Sen tunteen takia kannattaa joskus kävellä Länsikankaalta Ounasvaaralle tai Kalliosta Eiraan ja takaisin.

Todellisista ja epätodellisista naisista ja miehistä

 Ensinnä tiedotusluontoinen asia: teksti sisältää vahvaa kielenkäyttöä, ja johtuu lähinnä aiheen herättämistä tunteista. En halunnut jostain syystä tämän tekstin kohdalla sensuroida lapsellisen tunteikasta näpyttelyäni, joten luvassa on autenttista, vihaista minua. 

Osa ihmisistä tuntee jotenkin asiakseen pitää meitä naisia vähän sellaisina voivoteltavina kohteina. Sekä naiset, että miehet.

Kaksi suhtautumistapaa, jotka saavat vereni kiehumaan:

Yksi. Se, että tämä justiinamainen naishahmo on alkanut elää meidän todellisten naisten keskellä ihan omaa elämäänsä. En siedä sitä, että osa miehistä ajattelee sen justiinamaisuuden olevan jotenkin perustavanlaatuinen osa naiseutta. Että me oltaisiin naisina jotenkin hormonien tai yleisen naisluonteen takia ärtsyjä nalkuttajia. Myöskään en siedä, että osa naisista käyttää tätä tilannetta hyväkseen. ”Koska olen nainen, saan käyttäytyä paskamaisesti ja vaatia puolisoani ymmärtämään raivareita ja nalkuttamista”

Tietenkään en ole sitä mieltä etteikö saisi nalkuttaa jos siihen on aihetta. Mutta jos sinulla on niin tyhmä puoliso (olet sitten mies tai nainen), että sille täytyy nalkuttaa että se tajuaisi mitään, niin kannattaisiko säästää omia ja sen toisen voimavaroja ja lähteä lätkimään? Toimiva ratkaisu muuten tilanteeseen, jossa joku huomauttaa tunteellisen ja eloisan käytöksesi johtuvan siitä että olet sitä Toista sukupuolta, on lähteä tilanteesta pois. Koska kuten Simone de Beauvoirkin jo aikanaan huomasi, on turhaa yrittää esittää tällaisille henkilöille vasta-argumenttia, tai edes vetää pataan. Heidän puoleltaan asia on nimittäin loppuunkäsitelty. Kaiken mitä sanot, voi ohittaa sillä, että olet nainen, ja juuri siksi ajattelet niin kuin ajattelet.

Kaksi. Se, että mies suhtautuu poikkeuksellisen usein pelastusmentaliteetillä naiseen. Onneksi tämä asenne on häviävä luonnonvara miesten keskuudessa. Vaikka eläisin normaalia arkea, kokee joku, että hänen tehtävänsä miehenä on tulla pelastamaan tämä nainen. Ja tämä ehdottomasti liittyy sukupuoleen, ja mahdollisesti vastavuoroisuuden periaatteeseen, niin, että jos tämä mies pelastaa minut, esimerkiksi nyt sitten rientämällä paikalle koska tietää, että asunnossani täytyy tehdä jotain, joka voidaan tulkita ”miehen töiksi”, saattaa hän aivoissaan tiedostamattomasti tai tiedostaen ajatella että nyt hän todellakin saa. Siis sitä, s-e-k-s-i-ä.

Ehkä tätä miehen oletusta enemmän vielä, minua vituttaa se, jos joku nainen käyttää hyväkseen tätä huomaamaansa asiantilaa. Sillä, sillä hyväksikäytöllä hän edelleen saa tämän valheellisen ja vituttavan tilanteen jatkumaan. Osa naisista kokee että heitä tulee kohdella sellaisina naisina kuin he ovat eli prinsessoina, keisarinnoina ja palveltavina. Koen tämän suhtautumistavan lähes yhtä oksettavana kuin sen, että osa tämän maailman miehistä (sekä naisista) ajattelee, että naisen paikka on miehen lattiamattona ja synnytyskoneena. Toki palveltavaksi antautuminen on mukavaa ja hyväksyttävää. Mutta - jos se liitetään pelkkään naissukupuoleen liittyväksi kansalaisoikeudeksi, niin se on silkkaa paskaa.

Sekä miehet että naiset ylläpitävät näitä maailmantiloja. Meidän tehtävä on ”tasa-arvoisissa maissa” viedä näitä pikkuasioita eteenpäin, sillä naisten sortoa järjestelmällisesti ylläpitävissä maissa se ei ole mahdollista, ellet halua menettää naamaasi. Monessa mielessä.

Ja vielä bonusnumero. Jos haluan puhua jostain asiasta, niin se mielletään sellaiseksi naiselliseksi hömpötykseksi puhua asiat halki. ”Voi ei, nyt se haluaa puhua.”

Tässä nyt oli nämä naisiin liittyvät stereotypiat mitkä ketuttavat, mutta löytyyhän noita miestenkin puolelta. Miesten tulee joidenkin mukaan olla vahvoja, niin henkisesti kuin fyysisestikin, vain koska he ovat miehiä. Jos näytät herkkyyttä, muutut heikoksi ja naismaiseksi tai vähintään homoksi. Sinun täytyy, koska olet mies, tuoda leipä perheelle pöytään. Naisille ei saa olla ilkeä, koska he ovat naisia ja siten heikompia. Parempi pitää asiat sisällä, ja kuunnella sitä nalkuttamista. Koska olet mies, tulee sinun osata tapella ja puolustaa naisia, ruokaa ja tulta.

Toki voidaan kyseenalaistaa se, ovatko mies- tai naisstereotypiat edes ongelmana pidettäviä asiantiloja. Onko se haitallista tai paheksuttavaa, että yhteiskunnassa tai sosiaalisissa ryhmittymissä kohdellaan eri tavalla riippuen sukupuolesta? Jos käsityksemme on se, että miehet ovat miehia ja naiset naisia, niin luultavasti emme näe syytä muuttaa paljoakaan. Edellä mainitsemani minua henkilökohtaisesti ärsyttävät asiat eivät välttämättä ole yhteiskuntajärjestyksen ja tasa-arvon kannalta niitä olennaisimpia asioita, mutta vaikuttavat kuitenkin ihmisten arkeen yhtälailla kuin tärkeämmätkin tasa-arvokysymykset.

Aitajuoksu närästää

Närkästyminen on kiinnostavaa. Yleensä asiat kulkevat suurin piirtein näin: joku ilmoittaa julkisella foorumilla, usein nettipalstalla, huomaamastaan epäkohdasta maailmasta. Joku toinen tulee ja sanoo, että ei se ole epäkohta, se on normaalia. Joku kolmas tulee ja sanoo että no, on se oikeastaan epäkohta, mutta ei siihen hyvä jumala kannata mitään huomiota kiinnittää kun on noita pahempiakin epäkohtia. Nämä toiset ja kolmannet jotkut sivuuttavat kukin omalla tavallaan ensimmäisen huomaaman asiantilan. Silti he kuitenkin kommentoivat asiaa.

Ensimmäinen on närkästynyt siitä, että maailmassa on asiat väärin. Se, joka asian julkilausuu, haluaa myös luultavasti asiaan muutosta. Asiantilan julkituomisen kommentoijat, eli jotkut nmr 2 ja 3, puolestaan eivät närkästy vääräksi kokemastaan asiantilasta, vaan he kiinnittävät huomionsa siihen, että joku nmr 1 on ollut niin typerä, että on saattanut pikku aivoissaan ajatella, että jokin normaali asia on epäkohta. He närkästyvät siis närkästymiselle. Joku 2 ja 3 haluavat hiljentää valittajaksi leimatun 1:sen.

Kyseessä mahtaa olla ihmisyyteemme kuuluva halu rajoittaa muiden ihmisten olemisen- ja ajattelemisenvapautta. Ja onhan se kamalaa jos joku samaan lajiin itsensä lukeva henkilö julistaa jonkin asian normaaliksi, mitä minä en pidä normaalina. Se tuntuu siltä kuin joku kusisi silmään ja pomppisi sykkivän sydämeni päällä samaan aikaan. Täytyy myöntää, haluaisin muuttaa kaikki homofoobikot, rasistit ja kiihkoilijat paremmiksi ihmisiksi. (Tuossa muuten mainitsinkin ne kolme vähemmistöä, joiden asiaa en ajaisi, vaikka olisin asianajaja.)

Minulle on sanottu, että minun ei kannattaisi julkisesti ilmaista, esimerkiksi nyt sitten Facebookin tykkäys-nappia painamalla tai kirjoituksia linkittämällä tai asiasta puhumalla, että kannatan ”homojen oikeuksia” (mitä se sitten tarkoittaakaan), sillä joku voi tulkita sen sellaiseksi toiminnaksi, mikä tarkoittaa että minäkin olen homo. Totta kai nyt sanon, että mitä väliä! Luulkoot, ajatelkoot, uskokoot! Mutta surullista kyllä, huomaan välillä rajoittavani sanomisiani ja tekemisiäni, ettei joku luule jotain.

Etenkin se, missä olet julkisessa tilassa, tuntuu olevan hirvittävän iso asia. ”Ei me voida tonne mennä, kun se on noiden paikka” Ne, voivat olla ketä tahansa – pulsuja, hipstereitä, homoja, mustia, käsityöläisiä tai kauppiaita.

Se, että on osa niin sanottua enemmistöä, johtaa tietynlaisiin tuntoihin. Enemmistöllä tarkoitan tässä yhteydessä niin sanottua valtaväestöä, väestöä, joksi suurin osa tietystä yhteisöstä mieluiten lukeutuu, koska sillä osalla on eniten valtaa. Luen itseni enemmistöön lähinnä sillä perusteella, että olen valkoinen heteronainen ja minulla on taloudellisesti ja sosiaalis-yhteiskunnallisesti asiat kunnossa. Tässä kuvaamassani (tietenkin puhtaasti henkisessä enemmistössä, ilman aktuaalista pohjaa) enemmistössä saattaa tulla tunne, että pelkää vähemmistöjä. Sillä enemmistössä ei haluta myöntää yhtäläisiä oikeuksia vähemmistöille, sillä sitten Ne tulee meidän juomakupille ja meidän paikkoihin. Eikä niitä voi enää erottaa meistä.

Minä, enemmistöni turvassa, pelkään vähemmistöjen vihaa. Sillä suurella osalla vähemmistöissä on syytä olla meille enemmistöön kuuluville vihaisia. Koska me ei olla jaettu meidän juoma-altaita eikä kapakoita. Näen jo kuvan vihaisista vammaisista, seksuaalivähemmistöistä, etnisistä vähemmistöistä ja koko maailman köyhistä jotka haluaa repiä minut kappaleiksi koska minä istun tässä nyt, ja minulla on vara istua ja kirjoittaa koneella, jonka joku köyhä on jossain koonnut kasaan. Halveksun itseäni, koska kaikkien niiden vähemmistöjen edustajilla, joiden asiaan en ole ottanut kantaa, joiden elämänarvoa minä en ole huomioinut tai tunnustanut, heillä kaikilla on oikeus halveksua minua.

Tiedättekös, kyllähän te varmaan tiedätte, kuinka ilkeältä tuntuu mennä paikkaan, jossa on ”vähemmistön” keskellä, johon ei kuulu. Mielestäni on äärimmäisen kiinnostavaa, että pelkästään yksi joukkoon kuulumaton voi pilata koko tapahtuman tai paikan hengen. - AA-kokous, jossa joku paljastaakin, ettei olekaan alkoholisti, vaan tuli ihan läpällä katsomaan, että mikä meininki. Tai, ollapa mustien getossa ainoana valkoisena. Tai kuten se numeropalvelun mainos, jossa turkiksia esittelevä nainen huomaa olevansa keskellä eläinoikeustapahtumaa. Se on hyvä mainos se, sillä melkein jokainen pystyy samaistumaan siihen, että tuntee olevansa väärässä paikassa väärän aikaan. Mistä se johtuu, että meille tulee niin epämiellyttävä olo, kun koemme olevamme keskellä muiden jakamaa todellisuutta johon emme itse tunne kuuluvamme?

Itselläni tulee sellainen olo lapsien keskellä. Kumma kyllä vanhusten keskellä se tunne ei ole niin voimakas. Tiedän myös kuinka kamalaa on juuttua keskelle perheriitaa, perheessä johon ei kuulu.

Pitäisikö tästä tunteesta päästä yli, jotta voisimme paremmin kohdata toisemme ihmisinä? Etenkin kun kannattaa ajatuksen ja politiikan tasolla esteettömyyttä ja ihmisten välisten fyysisten ja henkisten raja-aitojen kaatamista, tuntuu kiusalliselle, että omassa elämässä huomaa tällaisen suuren aidan, jonka ylittäminen tuntuu kovin haasteelliselle.

Haluaisin matkustaa. Mutta kuinka matkustaa kun näin Suomessa jo tunnen sen epämukavuuden ja häpeän tunteen siitä, että minulla on asiat paremmin kuin suurella osalla maailman ihmisistä. Se, että matkustaisin maailman köyhimmille alueille, tuntuu rienaukselta niitä ihmisiä kohtaan, jotka siellä asuvat. Saati sitten se, että ottaisin valokuvia. Aivan kuin matkustaisin varta vasten osoittamaan heitä sormella ja ilkkumaan. Asuinalueiden segregaatio, ja turisteille parhaiden paikkojen näyttäminen alkaa näitä ajatuksia ajatellessa tuntua hyvin järkevälle. Tarpeetonta alkuasukkaiden ja uudisväestön kohtaamista ei tapahdu, ja molemmat osapuolet säilyttävät kasvonsa ja itsekunnioituksensa.

Samalla kun ajattelen näin, ajattelen myös sitä, kuinka typerää tällainen rajojen näkeminen on. Että eihän maailma mene eteenpäin jos me ei mennä alueille, joissa tuntuu epämiellyttävälle, alueille, joissa me ei olla elementissä.

Jopa Sodankylän elokuvajuhlilla, vaikka kyse on vain Suomen sisällä asuvien ihmisten kohtaamisista, tunnen noloutta ja epämukavuutta. Se, että olen etelästä kotoisin, voi nimittäin periaatteessa tarkoittaa sitä, että minut liitetään Sodankylässä siihen etelänihmisten klaaniin, joka ei halua pitää pohjoista asuttuna, tai ainakaan antaa rahaa niille. Varmasti Sodankylään matkustaa ihmisiä, jotka ovat joko niin kaupunkilaisia tai niin etelästä, että he halveksuvat tai vähintään voivottelevat paikallisen kulttuurin ”alemmuutta” tai vähäisyyttä. Saatoin muuten tavata yhden sellaisen yksilön bussissa. Sen mielestä oli söpöä, että Sodankylässä on Seppälä. ”Ja kattokaa tota vanhaa kylttiä, hahaha!” Suurin osa ihmisistä ei varmasti ajattele näin, ja tulee vain nauttimaan auringosta, sääskistä ja elokuvista. Yksi asia muuten mikä auttaa sosiaalis-kulttuuristen raja-aitojen kaatamiseen on viina! Sillä humalassa kaikki ovat tasa-arvoisia.

En taida kuitenkaan alkaa juomaan lasten seurassa.

Puuhastelua

Olen muuttamassa Helsinkiin pian. Koska kaksi opiskelupaikkaa ei riitä minulle, aloitan kolmannen koulun. Olen hyvin innoissani muutostani, mutta kuten aina, fyysisen muutoksen perässä seuraa kenties henkinen muutos.  Olen jotenkin jo varautunut siihen, että Helsingissä tulen olemaan yksinäinen, kärsivä ja en ollenkaan elementissäni.

Aion siis noin yhdeksän kuukautta keskittyä opiskelullisesti kuvataiteen tekemiseen ja sen opetteluun. Käyttäen Tove Janssonin sanoja, minä haluan ja tarvitsen sitä. Halusta ja tarpeesta huolimatta mietin, mitä järkeä on kuvataiteen opiskelussa. Enkä nyt tarkoita sitä asennetta, että taiteen tekemisen oppii itsekin. Tarkoitan sitä, että se puuha on hyvin itsekeskeistä. Luultavasti olen vapaaehtoisesti altistamassa itseäni itseinholle, tekemisentuskalle ja riittämättömyyden tunteelle. Mutta toisaalta, ehkä nuo edellä mainitsemani tunnetilat on parempi siirtää nimenomaan esimerkiksi kuvalliseen tekemiseen, kuin minuun henkilönä sinänsä, kuten olen ehkä aiemmin tehnyt. Ehkä kuvataiteen yksi mahtava hyötypuoli on maailmantuskan ja itsestä johtuvan kärsimyksen ulkoistaminen.

Olen siirtynyt kiinnostumaan makrotason asioista supermikrotasolle. Ensin opiskelin sosiaalityötä, jossa laaja yhteiskunnallinen ymmärtämys on tarpeen, ainakin teoriassa. Sitten opiskelin ravintola-alaa, jolla ei ole väliä muulla kuin sillä onko asiakas maksukykyinen vai ei. Ulkokohtaista yhteiskunnallisen aseman tuntemusta siis tarvitaan alalla jonkin verran. Ja nyt - olen siirtynyt puuhastelemaan värien syvyysasteiden ja pigmenttien liukenevuuden kanssa. Tunnen itseni välillä vitsiksi.

Ehkä kuitenkin juuri tämä, puuhastelu, on minulle juuri nyt oikea tapa ottaa maailma haltuun. Sanotaan, että nuoren aikuisen elämässä kotoa muuttamisen jälkeinen aika on hyvin tärkeä. Että silloin me nuoret aikuiset muodostamme maailmankuvamme, yhteen sovittaen kotoa saatua ja kavereilta hankittua. Ehkäpä, ehkäpä. Itselleni tämä aika on ollut kulkemista nihilismistä ja henkisestä alennustilasta ja tyhjyydestä ylenmääräiseen kaiken merkityksellisenä näkemiseen ja lintujen viserryksen ihmettelemiseen. Paatuneesta pessimististä on kuoriutunut maailmaa syleilevä positiivari. Erakko on muuttunut sosiaalisesti kyvykkääksi ihmisriekaleeksi.

Eli pohjimmiltaan, minua ei haittaa vaikka en suoraan pystyisi näkemään merkitystä siinä mitä aion tehdä seuraavan vuoden ajan. Olen perustellut itselleni päätökseni niin, että ehkä pystyn olemaan ympäristölleni paremmin hyödyksi sitten, kun olen itse ensin saanut tehdä jotain mitä haluan ja tarvitsen. Että saan enemmän työkaluja ja voimavaroja maailman muokkaamiseen. Olen kovin pahoillani kyllä kataisten ynnä muiden edessä siitä että minulla näyttää kestävän tavallista keskivertoa pidempään löytää keino jolla olisin osa tätä yhteiskuntaa ja talousjärjestelmää. Kyllä minä vielä veroja tulen maksamaan, älkää huoliko!

Kyyninen hetki

En halua takaisin sellaiseen mistä olen joskus lähtenyt. Tässä mielessä en kadu elämäni päätöksiä. Ja kuitenkin. Miksi palaamme kerjäten lisää kun on kysymys toisista ihmisistä? Vaikka ihmissuhteitamme olisi hallinnut epämiellyttävyyden ja vaikeuden tuntu, niin jostain syystä emme tästä lannistu. Jahtaammeko niitä pienenpieniä onnensykkyröitä joita joskus ilmestyy ihmisten välille? Kestäen samalla kuitenkin valtavan määrän sontaa, omanarvonmenetystä, surua ja keskinkertaisuutta…ja kannattaako se?

Löytävätkö ihmiset hyvää väliltään? Ihmisen suhde toiseen lajilliseensa – syvin analyysi mihin pystyn tällä erää, on että tämä suhde on yhdistelmä masokismia ja sadismia. Homo homini lupus. Mistä löytää hellyyttä kun huomaa itsensäkin olevan suuren osan aikaa kova ja kyyninen? Ja houkutteleeko kovuus ja kyynisyys kovuutta ja kyynisyyttä luokseen?

Luulen että syypäänä tilanteemme huonouteen on kielemme kehitys puheen tasolle. Jos olisimme pitäytyneet pienissä, lyhyissä äännähdyksissä ja toistemme karvapeitteen sukimisessa, pärjäisimme aivan hyvin.

Ystäväsaarna

Olen mahdollisesti alkanut ymmärtää sitä, kuinka ihmisjoukoista erottuvat ne, joiden seurassa tuntee olonsa hyväksi ja joiden kanssa lopulta ystävystyy. Ne ovat niitä, jotka tuntuvat ottavan minut tosissaan. Jotka tietävät milloin nauraa ja milloin olla hiljaa, vaikka naurattaisi. He pyrkivät ymmärtämään minunkin tarinaani ja motiivejani, vaikka peilaisivat vaivihkaa samalla itseään minuun. He pohtivat ennen kuin kommentoivat tekemisiäni ja päätöksiäni. He yrittävät nähdä positiivisen minussa, vaikka pohjimmainen ja ensimmäinen reaktio toimintaani ja henkilööni olisikin ”onpa se tyhmä, miksi se noin tekee?” He eivät yritä vaikuttaa päätöksiini,  ainakaan manipuloimalla. He tunnistavat heikkouteni, eivätkä laske leikkiä niistä, paitsi jos tietävät, että saavat minut nauramaan sillä. (Minua on kutsuttu plösöksi, ja olen nauranut asialle)

Suhteessa muihin ihmislajillisiin rakastetuksi tulemisen tarpeen jälkeen tärkeintä ja oleellisinta on toive siitä, että ihmiset ottaisivat tosissaan. Että vaikka itkisin ja nauraisin samaan aikaan, niin joku näkisi, että nyt se tuntee jotakin suurta, tätä täytyy kunnioittaa. Kunnioittamisella ja tosissaan ottamisella tarkoitan sitä, että vaikka joku toinen saattaisikin nähdä jotain, mitä minä en näe itsessäni, niin tämä uskoo enemmän minun versiooni itsestäni kuin omaansa.

On luotaantyöntävää kuulla, kun joku toinen analysoi elämääni, kokemuksiani ja päätöksiäni siihen tyyliin, että kuulostaa kuin en olisi miettinyt yhtään mitään kun olen elänyt elämääni. Minulla on oikeus sanoa, että olipa typerää kun luulin, että minusta voisi tulla kokki, mutta mielestäni muilla ei ole siihen oikeutta. Muitten tehtävä on seurata sivusta ja antaa minun tehdä virheeni, ja olla huomauttelematta myöhemmin asiasta, vaikka olisivat tienneet vuosia etukäteen mikä ongelmani on. Eli jos tiedätte syyn mielenterveysongelmiini, ihmissuhdeongelmiini, koulutus- ja työllisyysongelmiini tai joihinkin mainitsemattomiin ongelmiini, niin voitte olla hiljaa asiasta, ja pysymme ystävinä. 

Ja jos joskus olen esittänyt tietäväni jonkun elämänlangan puuttuvan suortuvan ja esittänyt tietäväni mistä se löytyy, niin otan tässä tilaisuuden kertoakseni, että en oikeasti tiedä, ja olen ollut törkeä jos olen ääneen ilmaissut mukamas tietäväni kenenkään muun elämänsuortuvista yhtään mitään.

Mielestäni ryhmätyöskentely on resurssien hukkausta ja hölynpölyä, ja all talk no action, joten miksi pitäisin elämän ongelmanratkaisussakaan ryhmän toimintaa yhtään sen parempana kuin yksilötyöskentelyä. Elämä on monimutkaista, eikä sen pohjalle ja perälle sotkuja tutkimaan pääsyyn tarvita kuin yksi ansioitunut ja kokenut tutkija. Jokainen tutkija tarvitsee kuitenkin monta assistenttia joten kukaan ei jää ilman tehtävää jos tuntee yhdenkin tutkijan.

Pikku elitistit

Sodankylään käy pian askel. Sillä siellä on elokuvajuhlat. Olen miettinyt enemmänkin suhdettani Sodankylään, sillä suhteeni kyseiseen paikkaan ja festivaaliin edustaa montaa asiaa.

Tunnen olevani siellä kuin kotonani. Luulen, että kysymyksessä on minussa elävän pikkupaikkakuntalaisuuden ja henkisen elitismin välinen yhteenliitos, joka materialisoituu elokuvajuhlilla. Tavallaan Sodankylä tuntuu kotoisalle, vaikkei siellä olisi elokuvajuhliakaan, sillä paikkakunta muistuttaa kovasti omaa syntymäkuntaani. Kuitenkin juuri elokuvajuhlat synnyttävät jonkinlaisen erikoisen tunnelman paikkakunnalle.

Juhlathan ovat täynnä kaikenlaista pokkurointia ja pönötystä. Sellaista vähän noloa. Hieman samanlaista epätoivon ja toivon sekaista tunnelmaa, joka syntyy kun köyhtyvälle paikkakunnalle etsiytyy joku rikas jehu, jota pitää vähän kahvitella ja mielistellä, jotta tämä tekisi investointeja pienelle kyläpahaselle. Vaikka sisimmässä halveksuttaisiin rikkaiden edustamaa eliittiä ja ylivaltaa, on kuitenkin maaseudun tulevaisuuden vuoksi esitettävä ystävällistä ja vastaanottavaista.

Elokuvajuhlilla on kyse erilaisesta pokkuroinnista ja perseennuolennasta. Ja pieneltä paikkakunnalta tuleva sen kyllä tunnistaa kaukaa. Kyseessä on eliitin sisäinen nuolenta. Elokuvaohjaajat, -tuottajat, -mainostajat, ja mitkä liekään sekalaiset groupiesit ja wanabet kokoontuvat vauhtiajoihin kilpailemaan arvovallasta, siitä kuka juo eniten tai on hauskin saunan lauteilla käytävässä keskustelussa.

Cinefilistien arkeen kuuluvat vakavat lieveilmiöt samalla tavalla kun jääkiekkoonkin. Näitä vakavia ilmiöitä ovat besserwisserismi, kumartelu auktoriteeteille ja itsepäinen, ylenmääräinen omanarvontunto, johon liittyy sairaalloinen tarve tuoda itseään esille. Tosi-cinefiili seuraa Peter von Baghin likaista pilottitakkia kaikkiin elokuviin ja aamukeskusteluihin ja taputtaa aina pikku räpylöitään yhteen kun Peter Pan käskee, kun on kerran elokuvaohjaaja ihan merkittävä ja uskomaton ja tullut ihan kaukaa meidän arvostetuksi vieraaksemme tänne näin, kun tämä meidän festarimme on niin ainutlaatuinen ja aurinkokin paistaa.

Tämä oli tietenkin se surullisin, vakavin ja kamalin vaihtoehto. Itsehän olen kaiken tällaisen hömpötyksen yläpuolella, ja suorastaan halveksun Petteri Kaniinia, koska hän vain sattuu vaikuttamaan ärsyttävältä elitistiltä. Maltillisempaakin filmihulluutta tietenkin on. Mutta ne maltillisemmat asian ympärille ryhmittyvät yksilöt, voi kamala, he ovat niin nöyriä elokuvan edessä, että tulevat ihan talkootöihin uskon asiansa hyväksi puurtamaan. He saattavat siis olla vielä vaarallisempia kuin ne suurta ääntä itsestään pitävät etelänelitistit.

Onhan se nyt vähän naurettavaa, että ihmiset jaksavat puhua viinilasi ja tukka heiluen elokuvista kuin rakkaista lapsista tuntikausia ja vertailla kokemuksiaan jostain kolmenkymmenen sekunnin kohtauksesta.

Ja taas toisaalta, mikä voisi olla mielenkiintoisempaa tai parempaa kuin kyseinen toiminta! Itsehän en suostu myöntämään, että olisin moiseen toimintaan osallistunut, mutta ajatus viehättää minua suuresti. Ehkä se sydämeenkäyvyys löytyy sieltä pikkupaikkakuntalaisjuuristani. Parikkalassa ei monikaan ainakaan julkisesti myönnä arvostavansa taide-elokuvia (passé!), saati niistä puhumista viinilasillisen tai calvadoksen äärellä. Se, mitä ei ole nuorena saanut, viehättää vanhempana.

Elokuvamaailmassa on toki traktorien, lapsien iän tai pihanurmen koon vertailemisen tilalla muita vertailukohteita. Filmihullut voivat vertailla asumapaikkakuntiensa elokuvatarjontaa, katsomiensa elokuvien määrää, josta tietenkin myös muistetaan yksittäisten ohjaajien katsotut elokuvat pilkun tarkkuudella sekä elokuvagenrejä ja niissä esiintyviä nyansseja. Myös ohjaajien teoksien sijoittaminen genrenyanssien asteikkoon on suosittua elokuvakansan huvia.

Minulla on ollut suuri onni päästä Tromssaan heidän elokuvajuhliensa aikaan. Oli talvi. Oli norjalaisia nokkavia, töniviä tavallisia kansalaisia. Joten verrattuna Sodankylään Tromssa oli ahterista. Muuten oli kyllä kivaa. Menkää ihmeessä Tromssaan. Se mitä opin Tromssasta, oli että on hyvä, että Sodankylä on sellainen kuin se on. On hyvä että tavan tallukat ja suuret elokuvaohjaajat egoineen kohtaavat lämpimässä, (vaikka eihän siellä tietenkään lämmin ole, mitä minä puhun) ja auringonpaisteessa. Jos mahdollista niin kohtaamisen on hyvä tapahtua humalassa tai alasti saunassa, jotta molempien omanarvontunto on jäänyt huurujen taakse, ja jäljellä on vain kaksi raukkamaista ja pelokasta ihmistä, jotka kohtaavat toisensa sellaisina kuin ovat, eli punoittavina, hyttysensyöminä tavallisina ihmisinä.

Elokuva, siis ELOKUVA, kuten sen teininä kirjoitin, voi yhdistää ja erottaa ihmisiä. Sodankylässä onneksi suurimmalta osaltaan näkyy elokuvan positiivinen, ihmisiä kokoon tuova ja keskustelua herättävä puoli. Minulle Sodankylä edusti kahdeksantoistakesäisenä älyn, taiteen ja sosiaalisen kanssakäymisen riemuvoittoa, jolle olisi pitänyt perustaa riemukaari tai kenties siskofestivaali Parikkalaan minun toimestani. Nyt suhtaudun festivaaliin maltillisemmin, vaikkakin kuulun niihin hulluihin, jotka juoksevat ruoan ja elokuvan perässä Sodankylään töitä tekemään. Olen iloinen että olen saanut olla osana sellaista ilmiötä ja tapahtumaa, jossa on hauskuutta ja voimaa, ja jossa ihmiset puhuvat tuntemattomille ihmisille jos siltä tuntuu. 

Pahoinvoinnin logiikkaa

Huomasin taannoin, että en oikeastaan pidä itsestäni. Huomasin myös, että sitä mukaa kun itsetuntoni ja itserakkauteni vähenevät, vähenevät myös haluni tavata muita ihmisiä tai osallistua maailmaan millään tavalla. Aivan kuin salaa ajattelisin olevani liian huono muulle maailmalle. Että ainoa maailma jossa voin olla, on omani.

Nukun pitkään, koska en näe mitä hereillä olemiseni vaikuttaa mihinkään. Mitä pidempään olen hereillä, sitä pidempään joudun voimaan pahoin. En vastaa puheluihin tai tekstiviesteihin, sillä tiedän vihaavani kaikkea mitä sanon, ja saisin vain lisää materiaalia itseni halveksumiseen.  Myös blogin kirjoittamisen voi lukea jonkinlaiseen ”kohtaamis”-kategoriaan, joka ei mielessäni tunnu lainkaan miellyttävälle ajatukselle tällaisena aikana kun itsetuntoni on jossain muualla kun minussa.

Erakoitumiseni puolestaan johtaa minut ajattelemaan, että olen joko niin yhdentekevä tai vastemielinen muille, että kukaan ei halua pitää minuun yhteyttä. Tässä kohtaa en tietenkään muista, että useat ihmiset ovat voineet yrittää ottaa minuun yhteyttä saman päivän aikana, ja minä olen aktiivisesti torjunut muiden seuran, ja pitäytynyt omassa surkeassa seurassani. Toki tässä tapahtumaketjussa on oma pettämätön logiikkansa, vaikka se hullulta kuulostaa – minä nimittäin suojelen ystäviäni huonolta seuraltani.  Muiden suojeleminen tietysti johtaa yleensä itsensä satuttamiseen, niin tässäkin pikku tapauksessa.

Pohdin, josko pahoinvoinnin logiikan paljastaminen auttaisi murtamaan ne mekanismit jotka johtavat pahoinvointiin. Tiedän, asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Harvat asiat syntyvät vain yhden, tai edes muutaman asian vaikutuksessa. Harva asia liikkuu vain yhteen suuntaan. Ja jos se joku liikkuu moneen suuntaan, mistä maallikko tietää sen jäljistä seurata, että mistä se on tullut ja minne se on mennyt. Ja toisaalta, eikö oman mielensä jahtaaminen salapoliisin asussa myös johda mielenterveysongelmiin, tai ainakin samantyyppiseen oloon kuin vuoristoradasta kuivalle maalle astuessa?

Eräs päivä kirjoitin itselleni mukavan muistilapun, joka piti laittaa heti seinälle. Siinä lukee ”mietit liikaa idiootti!” Tuo muistilappu on kuitenkin monella tapaa epäonnistunut. Ensinnäkin, haukun itseäni siinä idiootiksi. Toisekseen, lapussa lukee ainoastaan toteamus vallitsevasta asiantilasta, ei mitään siitä mitä asialle tulisi tehdä.  Kuinka ajatella vähemmän? Varmaankin tekemällä enemmän, niin jää vähemmän aikaa ajattelemiseen. Ongelmani piileekin kai juuri tässä kohtaa. Voin pahoin jos en saa ajatella, ja jos ajattelen yli, voin myös pahoin.

Joskus on hyvä pitäytyä yksinkertaisissa asioissa. Välillä sitä tulee miettineeksi, miksi ei useamminkin voisi olla vähän yksinkertainen.  Miksi en useammin juo limsaa jos siitä tulee kiva olo? Tai miksi näen kavereita niin harvoin, vaikka tiedän että nautin heidän seurastaan ja saan uusia ideoita kun en ole ainoastaan itseni kanssa? Luulen etten ole ainoa, joka huomaa tekevänsä liian vähän niitä asioita, mistä todella nauttii. Kuinka tyhmä voi ihminen olla, kun se ei tajua että kannattaa tehdä niitä asioita mistä pitää? Muistan (ja nyt en valehtele) lukeneeni jonkin naistenlehden artikkelin, jossa aivan tosissaan oli kirjoitettu juttu siitä, että ihmiselle tulee hyvä olo jos se tekee asioita, joista se pitää. Jutun loppuyhteenvedossa oli vielä artikkelin sisältö käskymuodossa: Tee asioita joista pidät! Niin, että tehkää nyt niitä juttuja joista pidätte. Ehkä minunkin täytyy alkaa herätä aamuisin, koska pidän aamuista. 

Totuuksia

Muistan kuinka yllätyin kun ensimmäistä kertaa luin tieteellistä tekstiä. Oletin aiemmin, että tieteen tekemisessä oleellisinta on totuuden löytäminen. Voi sitä järkytystä, kun ymmärsin, että asia ei ole niin. Ensin tuli pettymys ja petetyksi tulemisen tunne, seuraavaksi ymmärrys. 

Ainakaan ihmis- ja yhteiskuntatieteissä absoluuttista totuutta ei tunneta. Tai jos tunnettaisiin, maailmamme näyttäytyisi yhtäkkiä hirvittävän julmana ja jyrkkänä. Lapsena tai nuorena haluamme löytää totuuden ja yksiselitteisen todellisuuden, jotta voisimme ymmärtää kuinka suhtautua ympäröivään maailmaan. Hieman kasvettuaan huomaa, että onkin oikeastaan lohdullista, jos ei ole olemassa yhtä totuutta. 

Aina tulee miettiä mitä vaikutuksia julkilausutuilla totuuksilla on. "Tyhmyys kulkee geeneissä." tai "Kaikki naiset voivat saada orgasmin" tai "Vain osa naisista pystyy saamaan orgasmin" ovat kaikki jotensakin julmia julkilausumia. Jos tunnustaisimme noiden väitteiden totuudellisuuden, aiheuttaisimme luultavasti hyvin paljon mielipahaa pienessä hetkessä. Kuinka helppoa onkaan sanoa joku asia totena. Mutta totuuden hyväksyminen on sen verran vaikeaa, että joskus on parempi sanoa, ettei ole yhtä totuutta.

Mitä esimerkiksi seuraisi, jos väite "kaikki naiset voivat saada orgasmin" pitäisi paikkansa? Ne naiset, jotka eivät ole saaneet orgasmia olisivat taipuvaisia ajattelemaan että he tekevät jotakin väärin, kun he eivät ole vielä saaneet orgasmia. Toinen vaihtoehto olisi, että tieto lohduttaisi ja antaisi toivoa: "olen nainen, kaikki naiset voivat saada orgasmin, siispä minäkin". Väite "vain osa naisista pystyy saamaan orgasmin" puolestaan veisi tilanteeseen, jossa naiset pelkäisivät, että he ovat se osa joka ei pysty saamaan orgasmia. Etenkin jos väite perustuisi lääketieteellis-fysiologiselle perustalle, ja selviäisi, että vain osalla naisista on jokin "osanen" joka aiheuttaa orgasmin, jäisivät ne naiset, jotka eivät ole saaneet orgasmia, odottamaan jotakin teknistä apua tilanteeseensa. (Tässä kohtaa voin suositella tiededokumenttia "G-pistettä etsimässä")

Kun lukee tieteellistä tekstiä, etenkin jos kyseessä on feministinen lähestymistapa tieteeseen, tulee väistämättä eteen ajatus tieteen poliittisuudesta. Itselleni oli hämmästyttävä kokemus huomata, että väitteitä ei määritellä pelkästään sen mukaan, ovatko ne totta vai eivät, vaan sen mukaan mihin lopputulokseen tietyt väitteet johtavat. Voimme, ja usein aktiivisesti valitsemmekin todellisuutemme. 

Esimerkiksi sosiaalityön teorioissa (tässä kohtaa sosiaalityöntekijät nauravat) riippuen siitä millaisen ihmiskäsityksen ajattelemme olevan oikea, tulemme myös valitsemaan työtä ohjaavan eettisen viitekehyksen. Etenkin ajatus siitä, että tietyt yksilöt syntyvät tyhmempinä, laiskempina ja ylipäätään huonompilahjaisina maailmaan, johtaa helposti ajatukseen siitä, että näitä yksilöitä on ohjattava oikeaan suuntaan, ja että meillä, parempilahjaisilla on oikeus päättää heidän kohtalostaan. Toivon, ettei yksikään sosiaalityöntekijä allekirjoita äskeistä.

Tiedettä ja politiikkaa ei saa erilleen toisistaan. Jos olemme tieteellisten tulosten avulla tulleet siihen päätelmään, että perusturvan antaminen samansuuruisena kaikille johtaa laiskuuteen ja anarkiaan, alamme luultavasti kannustaa sellaista poliittista päätöksentekoa, joka johtaa toiseen suuntaan, eli tiukempaan kontrolliin "ilmaisen rahan" suhteen. 

Ja jos tutkijat sanovat meille, että nainen on luonnostaan passiivisempi ja vähemmän kunnianhimoinen kuin mies, alamme luultavasti ajatella, että on aivan luonnollista että, naisia ei ole yhteiskunnan johtoportaissa. Olisi mielenkiintoista tietää millaisiin poliittisiin suuntiin päättäisimme mennä, jos paljastuisi, että homous on valinta, eikä jotain synnynnäistä. Tai päinvastoin, jos homous olisi geeneissämme, sen sijaan että voisimme valita homouden.

Ehkä luonteestamme ihmiskuntana kertoo se, että saamme väännettyä asioista, jotka eivät näyttäisi olevan millään lailla etiikan piiriin luettavissa, eettisiä probleemia. Täytyykö meidän työntää rantautuneet valaat takaisin mereen vai ei? Voinko nostaa pesästään pudonneen linnun takaisin kotiinsa? Mitä seuraa jos emme uskokaan ilmastonmuutokseen? Mihin oikeastaan voimme edes ulottaa oikeuskäsityksemme?

Ajattelin joskus, että lapsille tulisi jo varhain tähdentää, että harvat asiat ovat yksiselitteisen totta ja oikein. En tiedä kuinka meille sitten kävisi. Kasvaisiko kaikista lapsista eksistentiaalikriisiä potevia nihilistejä, jotka eivät uskalla uskoa mihinkään? Ehkä lapsia on parempi huijata, jotta he selviävät hengissä aikuisuuteen. 

Oiva esimerkki siitä, kuinka vaarallista puuhaa totuuden julistaminen on, ja kuinka suuri vastuu tieteentekijöillä on: Yle Teema Tiededokumentti: G-pistettä etsimässä --> http://areena.yle.fi/video/1333654493503

Post Scriptum: Valitettavasti en tullut käsitelleekseni tietoa filosofiselta kannalta, mutta ehkä vielä joskus...

Viikset ja järki

Minun on vaikea pitää Anders Behring Breivikiä epäinhimillisenä. Miksikö? No koska sillä kasvaa parta! Hitlerillähän oli melkeinpä aina se sama pikku tupsu nenänsä alla. Mielestäni samanlaisen parran pitäminen, ainiaan, voi olla merkki sinnikkyydestä ja jämäkkyydestä, mutta ehkä enemmänkin silmittömän julmasta periksiantamattomuudesta, joka ulottuu hulluihin mittoihin. Jos mies ei kestä muutosta partakarvoissa, tuskin hän kestää muutosta ympärilläänkään. Ehkä oman muotonsa ylläpitäminen antaa jonkinlaisen illuusion muuttumattomuudesta ja historiallisuudesta.

Miten onkin, että historiaan, niin hyvässä kuin pahassa, jääneistä henkilöistä säilyy dokumenteissa sekä mielissämme jokin ikoninen yksityiskohta. He jäävät muuttumattomina patsaina historiaan. Jos minusta tehtäisiin patsas, haluaisin sen ehdottomasti olevan jokin äärettömän postmodernistinen, värikäs, hullu, alati muuttuva valoinstallaatio. Maailma muuttuu, mutta hyvä ja paha tuntuvat aina näyttävän samalta.

Viimeaikaisissa kuvissa Breivikillä on erilainen parta kun aiemmin. Jotenkin tällainen muutos naamakarvoituksessa on kovin syvästi inhimillistä. Ensimmäisenä minulle tuli mieleen, että no se on kyllästynyt omaan naamaansa ja on sen takia kasvatellut karvaa sinne tänne. Vaihtelun vuoksi. Jotenkin ajattelisi, että jos ihminen on valmis hylkäämään kaiken sen edessä että kokee tähdelliseksi tappaa noin sata ihmistä, niin tämä silloin myös lakkaisi välittämästä siitä, miltä näyttää. Mutta ilmeisesti ei.

Mutta toisaalta, näillä samoilla, tämänpäiväisillä aivoillani olen ajatellut, että horoskoopeissakin on joku logiikka. Valitettavasti en jaksa tehdä horoskooppien kohdalla tutkimustyötäni kovin hyvin, sillä on mielestäni ikävystyttävää lukea kuinka tähdet ja vuodenajat vaikuttavat luonteenpiirteisiini. Huolimatta siitä, että en pidä tähtien asentoa mitenkään erityisen luotettavana itsetuntemuksen lähteenä, olen suostuva myöntämään, että horoskoopeillakin on joku oma mystinen logiikkansa, ja että joku sitä ymmärtää. Tämän perusteella, olen ajatteleva myös, että on ihan ok perustaa olemassaolonsa miettiminen horoskooppien merkkijärjestelmän loogisuuksiin nojaten. Arvostan aina ihmisten pyrkimystä ymmärtää asioita luomalla järjestelmiä, loogisia kokonaisuuksia.

Nyt hieman asiaa tarkemmin mietittyäni huomaan, kuinka vaaralliselle tuntuu arvostaa logiikkaa ajatusjärjestelmänä sinänsä. Harhailevat ajatukset eivät ole vaarallisia. Niillä ei ole päämäärää. Ilman päämäärää ei murhata ihmisiä järjestelmällisesti. Harhaillen ei keksitä juutalaisten tai muslimien murhaamisen olevan olennaista ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. 

Ajatukset, etenkin omat tulee kyseenalaistaa muutaman kerran, ennen kuin alkaa toimia henkilökohtaisen uskonsa mukaan. Uskomustensa takana olevan logiikan lähdekirjallisuus tulee tarkistaa uudelleen ja uudelleen. Mutta siltikin, vaikka ajatteleminen olisi vaarallisinta huvia, ehkä ajattelematta jättäminen ja järkensä käyttämättä jättäminen on suurempi vahingontuottaja. Kuinka paljon voitaisiinkaan pelastaa, jos sen sijaan että, "hän toimi vain saamiensa ohjeiden ja lakien mukaan", hän käyttäisi omaa harkintakykyään ja järkeään ja vastustaisi vääräksi ja järjettömiksi kokemiaan asiaintiloja. 

J. Kaaron sanoin: ”Aristoteles määritteli käytännön viisauden yhdistelmäksi halua ja kykyä toimia moraalisesti oikein. Viisas ihminen tietää, milloin on moraalisesti oikein toimia sääntöjen vastaisesti. Tai toisin päin, viisas ihminen ei tarvitse sääntöjä toimiakseen moraalisesti oikein.” http://www.hs.fi/juttusarja/kaaro/artikkeli/J%C3%A4rjen+asialla/1135269258921


Postuumia Scriptuumia vielä sen verran, että minähän en siis pidä mitenkään epäloogisena arvioida ihmisiä heidän kasvokarvoituksensa perusteella, mutta olkaatte vapaita olemaan eri mieltä.

Minä vai Muut? - Molemmat

Olen pohtinut, että riittääkö toisen ihmisen ajatteleminen, vai onko vasta teoilla väliä kun mitataan sitä välitätkö jostain ihmisestä vai et. Se miten suhtaudut muihin ihmisiin ja heidän kanssaan viettämääsi aikaan suhteessa "omaan aikaasi" on mahdollisesti jäljitettävissä kokonaiseen elämänasenteeseen. Aikomuksenani ei ole asettaa mitään elämänasennetta toisen yläpuolelle tai paremmuusjärjestykseen, vaan tutkailla asiaa sanallisesti.

Oma asenteeni, jonkinlaisen uskontunnustuksen muodossa: Minä, ja vain minä olen elämäni päätähti. Minun tulee itse päättää asioistani, ja löytää tieni sinne minne olenkaan menossa. Vaikka muut ihmiset ovat tärkeitä, ja pidän heistä kovasti, tulee minun asettaa itseni heidän edelleen, sillä elämiä on vain yksi ja tämä on minun elämäni. 

Voin saada muilta ihmisiltä paljon, ja olen saanut ja toivottavasti voin antaa ja saada vielä jatkossakin. Koen muut ihmiset elämää rikastuttavina, mutta ajoittain myös päänvaivaa aiheuttavana pulmana. Tunnustan muiden ihmisten vaikutuksen elämääni. Yksin en olisi mitään. Mutta itsenäinen minun täytyy silti olla.

Tiedän, että joidenkin mielestä vietän liian vähän aikaa ystävieni kanssa. Monet paheksuisivat jos tietäisivät kuinka harvoin soitan itse kenellekään. Minä varmasti otan enemmän kuin annan ystävilleni. Se on surullista, mutta totta. Osa tästä on varmasti laiskuutta ja jaksamattomuutta, osa puolestaan tulee asenteestani, joka pakottaa minut jatkuvaan itseanalyysiin ja pohtimiseen, joka puolestaan vie paljon energiaa ja aikaa. Tällöin ei jää niin paljon aikaa tai energiaa muille ihmisille. Olen edistynyt tässä asiassa kuitenkin hieman. Ennen annoin itsestäni muille ihmisille ehkä 5-10%, ajallisesti ja energiallisesti. Muiden ihmisten miettiminen saattoi kuitenkin viedä ajastani jopa 70%. Nykyisin luulisin että suhdeluvut ovat hieman terveellisemmät. 

Mieleeni ponnahti pieni pätkä ohjelmasta Heimovaimot. Ohjelman ideana on, että yksi nainen länsimaisen kulttuurinsa keskeltä lähtee kokeilemaan elämää jonkin heimon keskellä. Ajatuksena on varmasti ollut individualistisen ja kollektiivisen kulttuurin vertailu ja heimojen yhteisöllisen elämäntavan ihannointi. Usein ohjelman naiset kuitenkin tuntevat ulkopuolisuutta ja vierautta kokeilunsa aikana. Yksi nainen reagoi elämänmuutokseen niin voimakkaasti, että tämä alkoi masentua, eikä enää kokenut tuntevansa itseään itsekseen. Syynä oli heimoelämän yhteisöllisyyden niin voimakas läsnäolo, että yksilöllisyyteen ei ollut tilaa. Yksilön tietoisuus oli osa yhteisön tietoisuutta.

Ensin ajattelin, että onpa nyt herkkänahkainen nainen kun noin reagoi, mutta pian tajusin, että olisin itse varmasti seonnut vielä nopeammin. Minulle yksilöllisyys ja yksilönä eläminen on kaikki kaikessa. Jos minun tulisi elää symbioosissa jonkun toisen tai toisten kanssa, alkaisin hyvin pian voida pahoin. En sano että tämä on hyvä asia, mutta asia on kohdallani näin. Tiiviisti yhteisössä elävien hyvinvointi nimittäin perustuu varmasti juuri yhteisöön ja yhteisvastuuseen. Jos ottaisimme yhteisöstä pois koko ikänsä sellaisessa kasvaneen, ja laittaisimme tämän vaikkapa Suomeen, Helsinkiin yksin, niin melko nopeasti yhteisön kasvatti alkaisi voida pahoin.

Yksilökulttuureista ja yhteisökulttuureista puhuttaessa keskitytään monesti vertailemaan niiden käytännönjärjestelyjen erilaisuutta, ja monesti päädytään ylistämään yhteisöllisyyden tuottamaa hyvinvointia ja ulosnäkyvää iloa. Toki jos järjestäisimme elämämme enemmän yhteisömuotoon, säästäisimme luonnonvaroja monella tapaa ja olisimme enemmän kosketuksissa toisiimme ja yhteisölliseen luonteeseemme. Yhteisöllisyys on hieno asia, ja sitä on helppo ihannoida näkökulmastamme, kunhan siihen ei tarvitse itse täysipäiväisesti osallistua. Se mistä ei puhuta, on juurikin kokonaisen tietoisuuden tai tajunnan tilan erilaisuus, kun verrataan yhteisöelämää ja yksilökeskeistä elämäntapaa. Yhteisöpainotteisessa elämässä yksin vietettyä aikaa ei pidetä arvokkaana, sillä se ei tuota yhteisölle mitään. Omakohtaisesti olen huomannut, että seurassa en pääse tietoisuudessani sellaiselle syvälle ja uniselle matkalle, kuin yksin ollessani pääsen. Toisten huomioiminen, sanallisesti ja tilallisesti vie sen verran energiaa, että energiaa tuskin enää syviin yksityisiin mietteisiin samanaikaisesti jää.

Pidän arvossaan sitä, että ihmiset jaksavat huolehtia toisistaan, mutta myös sitä, että ihmiset pitävät omaa itseään arvossaan. Omien tarpeiden ja halujen kuunteleminen on mielestäni tärkeää, eikä niiden kuuntelemista pitäisi joutua häpeämään. On aivan eri asia kuunnella haluaan ostaa viisi törkeän kallista suihkuvenemoottoria ihan huvikseen, kuin kuunnella haluaan toteuttaa itseään. Toki venemoottoreiden ostaminenkin voidaan tulkita itsensä toteuttamiseksi, mutta itse tarkoitan enemmän hiljaisempia ja pienempimuotoisia ja vähemmän rahaa vaativia itsensätoteuttamishaluja. Itsensä kuunteleminen tulkitaan liian usein itsekkyydeksi. Tiettyjen päätelmäketjujen seurauksena eräät ajattelevat, että homot ovat itsekkäitä, kun eivät ajattele yhteiskuntansa parasta, eli ole heteroita ja hanki lapsia. En halua elää maailmassa, jossa "yhteisön paras" menee automaattisesti yksilön itsensätoteuttamistarpeiden yli. Meidän on tunnistettava mikä on yksilönvapautta ja mikä vain röyhkeää itsekkyyttä.

Kaikesta huolimatta tässä taisi taas käydä niin, että päädyin kuitenkin asettamaan tietyt asenteet paremmiksi kuin toiset. Olen kovin pahoillani, mutta tunnustan olevani yksilönvapauden ja yhteiskuntavastuun puolella! Tämä asenne ei kuitenkaan poista yksilön vastuuta eikä yhteiskunnan vapautta.

Taidetta täytyy vähän pureskella

Heräsin aamulla ajatukseen. Se muodostui tässä kirjoittaessa ajatukseksi taiteilijoista ja taiteen tekemisestä. On hienoa jos ihminen näkee arvokkaana sen mitä tekee. Enkä nyt puhu mistään typerästä itserakkaudesta tai valheellisesta ylpeydentunteesta. Kyse on siitä, että luottaa omaan näkemykseensä ja uskaltaa laittaa sen muiden arvioitavaksi. 

Rupesin miettimään niitä nykytaiteilijoita, joiden töitä monesti ainakin yläasteella haukutaan ja ihmetellään, että tuoko nyt sitten on taidetta. Mutta, ajatellaanpa hetki. Entä jos se yksi punainen pikku pallura valkoisella pohjalla on sen taiteilijan keino sanoa: minä olen tässä, kunnioittakaa minua! Entä jos se taiteilija laittaa koko minuutensa, eli kaikkensa siihen työhön. Ja sitten me lyttäämme sen tekotaiteeksi ja roskaksi.

En sano, että kaikesta taiteesta täytyisi pitää, jotta voi kutsua itseään ihmiseksi. Mutta ehkä toivoisin, että ihmiset yrittäisivät ymmärtää enemmän. Jos et ymmärrä jonkun taideteosta, sitä punaista pilkkua valkoisella, ei se mielestäni kuitenkaan oikeuta kutsumaan sitä roskaksi tai taiteilijaa valehtelijaksi. Ehkä vasta sen jälkeen kun olemme yrittäneet ymmärtää, voimme alkaa arvostella toisiamme.

Energiakenttiä ja potentiaaleja

Kuinka voi olla niin väärässä itsestään? Kun mietin itseäni, tai tarkemmin omaa minäkäsitystäni, nyt ja aiemmin, tulee eteen se tosiasia, että en taida olla oikein kartalla siitä millainen minä olen. Vielä yläasteella ja lukiossa, ehkä vielä vuosi tai pari sitten ajattelin olevani epäsosiaalinen erakko, pessimisti ja negatiivis-kyyninen valittaja.

Nyt huomaankin että enhän minä ole oikeastaan yhtään tuollainen! Tai jos olen, niin se on vain väliaikaista. Pohjimmiltani ajattelen muista ihmisistä hyvää, ja olen perusasenteeltani elämänmyönteinen. Olen elänyt nietzscheläistä kyynisyysaikakautta, mutta ymmärtänyt, että se ei johda mihinkään, jos se on elämän pääsisältö.

Olen kaksikymmentä vuotta luullut olevani rauhallinen ihminen, mutta viimeisten kahden vuoden aikana joutunut huomaamaan, että tämä luuloni on täyttä potaskaa. Minä olen yhtä rauhallinen, kuin tuuliviiri tuulisena päivänä, tai sika ennen teurastusta.

Onko kyse tosiasiallisesta muutoksesta vai muutoksesta siinä miten näen itseni? Mietin myös ympäristön vaikutusta tähän kaikkeen. Olenko minä itsenäisesti muuttunut? Olenko minä aktiivisesti muuttanut omaa käsitystä itsestäni, vai onko kohdalleni kenties sattunut vain toisia ihmisiä, joiden kautta olen voinut peilata itseäni uudella tavalla?

Kyseessä on taas tämä sama asia, josta jauhan niin usein. Kuinka voimme yrittää selvittää lähtösyyn ja asioiden väliset kausaliteetit? Toki voi pohtia onko se edes tarpeellista. Mutta itselleni se tuntuu olevan tarpeellista. Kenties siksi, että jos tiedän mistä muutos alkaa, ja miten se saa voimansa, voin pitää elämäni jatkuvassa positiivisessa muutoksessa.

Mieleen tulee myös, että onko negatiiviseen mieltyvillä ihmisillä oikeasti mitään negatiivista välttämättä heidän ”sisimmässään” vai onko heidän seuransa kenties negatiivista sillä tavalla, että se johtaa väistämättä negatiiviseen elämänasenteeseen myös heissä itsessään. Näitä asioita on tietysti erittäin vaikea, ellei mahdoton tutkia, sillä ihmisten väliset vaikutussuhteet ovat hieman monimutkaisempia kuin esimerkiksi kemian tai fysiikan.

Olen kuullut muutamalta ihmiseltä väitteen siitä, että tiettyjen ihmisten seurassa vain tulee negatiivinen ja epämiellyttävä olo. Luonnollinen reaktio tietysti on välttää tällaista seuraa. Ihmiskohtaamisissa on ilmeisesti jotain mystistä, sillä useinkaan en ole kuullut että kukaan pystyisi konkreettisten esimerkkien kautta selittämään tällaista negatiivista tunnetta. ”On vain sellainen tunne” tai ”kemiat eivät kohtaa”. Entä jos kyse on vain eroavuudesta siinä, kuinka sinut ja se toinen ihminen on opetettu ilmaisemaan itseään? Jotkut saattavat ilmaista hermostuneisuuttaan ja vaivautumista tilanteesta selittämällä loputtomasti kuinka kaikki on niin ”vali vali vali” ja ”mäkä mäkä mäkä”.

Vaikka tunnistaisin, että toinen ihminen käyttää tällaista negatiivista ulostuontia tapanaan lievittää kokemaansa stressiä, en silti pysty kokemaan kyseistä seuraa sen miellyttävämpänä. Se on harmi, sillä kaiken sen negatiivisen selityksen alla saattaa olla ihan kiva tyyppi. Tavallaan tällainen tapa valikoida seuransa tuntuu armottomalle ja väärälle. Mikä oikeus minulla on syrjiä ihmisiä jotka ovat tottuneet käyttäytymään eri tavalla kuin minä? Tuntuu surulliselle myöntää, että olemme jonkun kanssa saman lajin edustajina kuitenkin niin erilaisia, että emme tule toimeen.

P.s. Todelliset hipit puhuvat ”energioista”. Kuinka mystistä. Se on jännittävää kuinka osa ”hipeistä” väittää olevansa ihmisten puolella, ja vastustavansa pahaa. Kuitenkin he kokevat oikeudekseen syrjiä tiettyjä ihmisiä, koska ”ne lähettävät sellaista negatiivista energiaa, enkä mä halua sellaista lähelleni” Eikö todellista solidaarisuutta ja ihmisrakkautta olisi kuitenkin pyrkiä näkemään myös siinä energiasyöpössä hyvyyttä ja inhimillisyyttä?

Välimatkoja

Olen päätynyt viime aikoina hyvin monesti ja monessa paikkaa pohtimaan tilaa. Sitä, kuinka tila ja sen funktio vaikuttavat meihin huomaamatta.

Esimerkiksi junassa saatamme istua vain kymmenen sentin päässä toisistamme. Vaikka emme edes tuntisi vieressä istuvaa ihmistä! Yleensä tuntemattomien ihmisten välinen etäisyys on ainakin metrin verran. Täyteen ahdetussa junassa saattavat toisilleen tuntemattomien kädet hipaista toisiaan. Kuinka vaivaannuttavaa! Mutta kaikesta vaivaannuksesta huolimatta jatkamme eloamme kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Toinen läheisyydessään vaivaannuttava paikka on vastaanotto, lääkärin, apteekin tai kelan toimiston istuma-alue. Siellä me möllötämme, katsellen toisiamme vaivihkaa. Olin hakemassa pitseriasta itselleni ruokaa eräs päivä. Odotin ruokaani, ja pitseriaan tuli yksi asiakas minun jälkeeni. Siellä hartaassa tunnelmassa odotimme molemmat ruokaamme, yksinäisinä, mutta varmasti tietoisina toistemme seurasta. Rupesin siinä istuessani miettimään kuinka hassu tilanne se oli. Sillä tajusin, että tuo toinen ihminen tässä samassa tilassa joutuu väistämättä ajattelemaan minua!

Aina kun astumme johonkin tilaan, pohdimme ensimmäisenä muiden asemaa samassa tilassa. Ajattelemme: ”Hmm, minne uskaltaisin istua, että en vaikuta tungettelevalta, mutta en myöskään oudolta erakolta.”  Joten tiesin siellä pitseriassa, että se toinen joutui ottamaan minut huomioon. Ja siitä tuli oudosti lämmin olo. Ajatella, tuo tuntematon on tietoinen läsnäolostani!! Muodostamme hetken jonkinlaisen oman kokonaisuutemme, jossa olemme kahden.

Toisten läsnäolon miettiminen ei ole aina ollut itselleni harras tilanne. Joskus olen pelkkää vihaa, kun asettamaani välimatkaa ei kunnioiteta. Minulle on monesti kaupassa sattunut tilanne, jossa huomaan, että muut ihmiset eivät jaa kanssani samanlaista käsitystä siitä, minkä pituinen tuntemattomien ihmisten turvavälin kuuluu olla. Olen lukuisia kertoja tuntenut itseni kaupassa uhatuksi, kun tuntematon ihminen kurottaa ohitseni ottamaan hyllyiltä jotakin. Kassajonossa tilanne pahenee entisestään. Ja etenkin juhlapyhien aikaan ihmiset ilmeisesti ajattelevat, että heillä on jokin oikeus lyhentää turvaväliä tönimisetäisyyteen. Ihmettelen tätä, sillä minähän liimaudun paikalleni, jos minua yritetään niin sanotusti pökkiä kauppakorilla eteenpäin!

Onkin hassua, että vasta näin monen elinvuoden jälkeen huomaan, kuinka erilaisia me saman lajin edustajat voimme olla. En tiedä mistä olin saanut ajatuksen siitä, että ihmiset kokisivat samalla tavalla toistensa läheisyyden, ja osaisivat siten pitää samanpituiset välit minuun kun minä pidän heihin. Tämä ajatukseni on kuitenkin kumottu. Itä-Suomessa viettämieni vaateostosten ahdistusmomenttien yhteydessä, sekä niissä lukuisissa kauhun hetkissä joulunajan kaupparetkillä. 

Olen myös todistanut ahdistuksen ilmaantumisen erään ystäväni kasvoille, kun hänen vasta tapaamansa henkilö hypisteli tämän solmiota kuin parempikin tuttu. Eri ihmisillä on siis ilmeisesti erimittainen turvaväli. 

Ja näin olen huomannut, tämä turvaväli lyhenee humalassa, juhlapyhinä ja oudoissa tiloissa, kuten junissa, vastaanotoilla ja kaupassa. Ja tietenkin ulkomailla. Sekä Itä-Suomessa vaatekaupoissa silloin kun lähellä on venäläisiä. They are not afraid to use their elbows! (No racism intended)