Re-aktiivinen

Tekisi mieleni kirjoittaa siitä, kuinka olen ihmisenä muuttunut parempaan suuntaan viimeisen kolmen vuoden aikana. Paremmalla suunnalla tarkoittaisin parempaa makua, parempia arvoja ja arvostuksenkohteita, hellempää, hienompaa, kärsivällisempää, kypsempää suhtautumista maailmaan. Tarkoittaisin kenties myös parempaa elämäntilannetta, kaiken kaikkiaan kaikkea parempaa.

Valitettavasti en voi kuitenkaan näin tehdä. Myönnän, asiat saattavat joillain mittareilla olla ”parempia”. Ymmärrän ehkä enemmän monesta asiasta nyt, verrattuna vuoteen 2009. Mutta, mitään niin radikaalia en voi tehdä, että julistaisin tämänhetkisen minän paremmaksi ihmiseksi kuin 2009-vuoden ihmisen. Ensinnäkin, en tiedä tarkalleen mitä paremmuus on. Ja toisekseen, se mitä tiedän, on että muutos ei ole mikään yksisuuntainen voima.

Muutosta kuvataan usein nuolella. Itse olen yrittänyt ala-asteen mielikuvakartoista lähtien selvittää miten päin se nuoli piirretään. Ja melko usein olen pitkän pohdinnan tuloksena päätynyt piirtämään viivan molempiin päihin nuolen. Väittäisin, että kyseessä ei ole ainoastaan kyvyttömyyteni ymmärtää korrelaatioita, vaan tosiasiallinen muutoksen luonne.

Hävettää sanoa jotakin näin banaalia, mutta sanon sen silti. Asiat eivät ole yksinkertaisia. Muutos ei ole yksinkertaista. Osaanko sanoa miksi olen tämä ihminen, joka olen? En. Ja kyllä. Mutta sitä nuolta en osaa vieläkään piirtää. Jippu laulaa ”kuka teki minusta tän naisen”, kuitenkin samalla käsittääkseni itse vastaten kysymykseensä. Jos uskaltaisin väittää, että joku teki minut, eli aiheutti minussa sellaisia muutoksia, joiden takia olen se kuka olen, väittäisin kai samalla, että olen itse luovuttanut vallan jollekulle toiselle siitä, mitä minä olen ja miten minä muodostun.

Jotenkin outoa, mutta taas kirjoitan näköjään tästä puolesta ihmisyyttä, josta en niin välitä.

On myönnettävä, kyllä, olen luovuttanut ajoittain vallan minusta ihmisenä, jollekin toiselle. Miten se käy, se käy vihaamalla, rakastamalla, turhautumalla – eli kaikella sillä, mikä joidenkin mielestä luetaan ihmisyyteen. Tähän olisi ehkä se entinen minä, minä ennen muutosta, vielä lisännyt, että jos edellä kuvattu on ihmisyyttä, niin minä haluan irtisanoutua siitä. Liekö se vanhuus vai mikä, mutta nöyränä ilmoitan, että hyväksyn sellaisen ihmiskäsityksen, jossa joudun välillä luovuttamaan vallan minusta toisille. Vaikka vihaan Jipun sanomaa, että joku voi tehdä minut, myönnän, että asia on näin. Samaan hengenvetoon kuitenkin nostan sormeni, ja huomautan, että valta otetaan, mutta se myös annetaan. Lisää itsestäänselvyyksiä : valta on monimutkaista, valta ei ole yhdensuuntaista.

Jos minä lyön sinua, niin otanko minä vallan omiin käsiini? Otanko samalla sinun valtasi pois? Entä jos huomaat tulevan lyönnin, ja väistät? Kuka silloin ottaa vallan? Eikö väistäminen ole reaktiivista? Ja lyöminen aktiivista? Jotta lyönti olisi aktiivinen, mihinkään reagoimaton, täysin inspiroitumaton teko, täytyisi meidän kai elää tyhjiössä, tai lyöjän olla fyysisen tourette-spasmin kourissa.  Surullista, mutta ehkä voisi väittää, että koko olemassaolomme on reaktiivista. Reagoimme edelliseen, reagoimme ympäristöön, reagoimme toisiimme.

Ehkäpä humalassa tai krapulassa olemme vapaimmillamme. Olemme niin tyhjiä, ettemme kykene reagoimiseen. Kaikki menee ohi, emme edes tunne olemassaoloa tai ainakaan huomaa vastaantulevia autoja. Pinnalta katsoen näyttäisi siltä, että elämme ja reagoimme kaikista eniten humalassa. Haemme tappelua, seksiä, ruokaa, elämyksiä, kaikkea mitä sisäinen neandertalilaisemme haluaa. Mutta ainakin minä, ihmisenä, tietoisesti toimivana, valintoja ja harkintaa täynnä olevana ihmisenä vähenen humalassa. En reagoi, olen kuollut kala, ja seuraavana päivänä vielä kuolleempi kala.

Passiivinen. Sitä minusta tulee, jos ryhdyn miettimään itse itselleni asettamia raja-aitoja. Ajatella, että olen joskus toivonut ja uskonut, että pystyn elämään elämäni niin, ettei kukaan toinen vaikuta minuun ihmisenä.  Että he eivät pääse läpi, että he eivät pysty minuun, että he eivät tee minua, että he eivät saa otettua sitä valtaani, jolla mieleni pahoitetaan, sitä valtaa, jolla minut saa ihastumaan, sitä valtaa, jolla minut saa reagoimaan. Mutta kyllä minä reagoin.

Jos en aivan väärässä ole, niin meidän ihmisten kehittelemissä lauluissa, tv-sarjoissa, elävässä elämässä, käytämme usein sanontaa älä anna hänelle sitä tyydytystä*, että suuttuisit, että –löisit, että –itkisit. Mutta ehkä voisi, näin viisaana ja vanhana sanoa, että parempi olisi antaa. Sillä eikö se vasta valtaa olekin, että saat jonkun melkein reagoimaan, mutta sitten et kuitenkaan – ja miksi – siksi, että kyseinen ihminen ajattelee sinua ja vaikutustasi niin paljon, että reagoi reagoimiseen, vetää reaktionsa takaisin. Tulkoon mikä on tullakseen, ja muita vanhan kansan viisauksia…

 

(*don't give him the satisfaction - Noin 240 000 000 tulosta Google-haulla tai vaihtoehtoisesti Suomeksi à tekee mieli KOSTAA! - Katkeruus - Suomi24 

keskustelu.suomi24.fi › ... › Suomi24 › Suhteet › Tunteet › Katkeruus

5. heinäkuu 2008 – Älä anna hänelle sitä tyydytystä, että alat juosta perässä kostamassa - sehän vaan kertoo siitä, ettet ole päässyt hänestä yli. )

Vaikka voin nyt myöntää, että Te ihmiset vaikutatte minuun, en voi kuitenkaan sanoa erityisesti nauttivani tästä osittain pakolla viedystä vallantunteestani, ja osittain minun vastahakoisesti, mutta vapaaehtoisesti antamastani vallasta.

Jännittävää huomata mistä olen tänään kirjoittamiseni aloittanut ja mihin se on päätynyt. Vaikka koen olevani jatkuvassa muutoksessa ihmisenä, niin kirjoittajana näköjään jankutan samoja asioita tekstistä toiseen. Eräs onkin kirjoittanut, että taiteilijan tulisi tyytyä vain yhteen: ” Ihmisellä on vain vähän sanottavaa. Jos taiteilija ymmärtäisi luoda vain kerran, teoksen vaikutus kasvaisi hirmuisiin tehoihin” (Juhani Karila: http://www.hs.fi/digilehti/kulttuuri/Taiteilija+tyydy+yhteen+teokseen/a1339726526841)

Palaan taas jankuttamaan kun olen keksinyt samat asiat uudelleen.