Kenen joukoissa seisot

Luin Tuomas Enbusken pamfletin Ajatusten alennusmyynti, jossa ruoditaan uusliberalismin kohtaamaa, Enbusken mielipiteen mukaan epäjohdonmukaista ja epäreilua, kritiikkiä. Enbusken tekstin lukeminen vei minut oudolle tielle. Ensinnäkin, Enbusken kirjoittaminen on ilahduttavan humoristista ja provosoivaa, samaan aikaan järjen ja tunteen tuottaman aivotyöskentelyn hedelmäisää lopputulosta. Toisekseen, jos aiemmin olen selkeästi mieltänyt itseni poliittisilta mielipiteiltäni vasempaan kallistuvaksi, niin on todettava, että Enbusken teksti vähintään edisti matkaani erilaiseen ajatteluun.

Vaikka faktatietoa eri puolueiden politiikasta ja niiden ajamista asioista olen ottanut vastaan ja prosessoinut yläasteikäisestä lähtien, niin ehkä tietoa vielä enemmän poliittiseen identifioitumiseen on vaikuttanut puolueiden, ja heidän ”vastustaja”puolueidensa välittämät mielikuvat. Mielikuvat puolestaan johtavat joko samaistumisen tunteeseen tai vierauden kokemukseen.

Seuraavaksi pyrin käymään läpi vasemmiston ja oikeiston minussa herättämät ensimmäiset mielikuvat, ja sen miksi kenties olen samaistunut enemmän toiseen puoleen poliittisesta kentästä. En siis lausu seuraavaksi totuutta oikeistosta tai vasemmistosta, vaan pyrin lähinnä tutkimaan näiden politiikan eri laitojen tuottamia vaikutelmia.

Ja käyttäessäni sanaa vaikutelma, todella myös tarkoitan sitä – käyttämällä sanaa vaikutelma nimittäin vapautan itseni vastuusta sen suhteen että joku sattuisi närkästymään kirjoittamastani. Sillä vaikutelma ei ole mielipide, se on vain joku subjektiivinen aavistuksen ja vaiston kaltainen tiedonriekale – ei totuus. (Ehkäpä politiikassa ylipäänsä on kyse vaikutelmista, ei tosiasioista. Ainakin vaalien alla.)

En tarkoita vasemmisto-oikeisto –erottelullani pelkkää talouspolitiikkaa, vaan mukaan tulevat myös Suomessa vaikuttavien vasemmiston ja oikeiston luomat vaikutelmat siitä, mitä ne ylipäänsä puoluekentässään ajattelevat maailman menosta, ja missä ne näkevät muutettavaa tai säilytettävää.

Näihin vaikutelmiin liittyy erottamattomasti se positio josta tulen. Olen kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni sellaisessa kodissa, jossa on korostettu, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, ja että kaikkia ihmisiä on periaatteessa mahdollista pyrkiä kohtelemaan yhdenvertaisesti. Myös haiseville, köyhille, sairaille ja viinaan meneville voi puhua ja heitä voi katsoa myös silmiin niin tehdessään. Olen kasvanut ympäristössä, jossa on tuntunut olevan krooninen rahapula, kuitenkin eläen samaan aikaan valtavassa yltäkylläisyydessä. Yhteiskunnan silmissä yksinhuoltaja-taloudessa elävänä lapsena olen ollut kai jossain mielessä yksi niistä toisista tai reunalla elävistä. Jotakin sellaista kuitenkin, jota eivät yhteiskunnan valtaa- ja rahaapitävät kannusta olemaan.

Yksi syy, miksi vasemmisto on näyttäytynyt itselleni hyvänä, ja uusliberalistinen oikeistolaisuus lähinnä vastemielisenä on se, mistä nämä ”suuntauksien edustajat” puhuvat, miten ja miksi.

Vasemmisto korostaa ainakin puheen tasolla solidaarisuutta, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Heidän mielestään valtion tulisi olla vahva, ja markkinoiden valtiolle alisteiset. Myös vähemmistöjen ja huonompiosaisten ymmärtäminen ja heidän arvonsa tunnustaminen näyttävät olevan tärkeitä vasemmistossa.

Yleinen ulkopuolisuuden tunne ja syrjäytyneisyyden kokemus nuoruudessani (kuinka epätodellista se tosiasiassa olikaan) varmasti johti vahvaan tunteeseen siitä, että vasemmistopolitiikka on hyvä asia (ihan vain sen perusteella, että vasemmistolaisen suusta kuulee mainittavan syrjäytyneet, syrjäytetyt ja ulkopuoliset, ja oikeistolaisen suusta näitä kuulee harvemmin). Ja joskus tuntuu, että politiikassa riittää, että sanotaan ääneen tiettyjä asioita, niin ”politiikka” tuntuu jo olevan valmis.

Edelleen solidaarisuus, vapaus ja oikeudenmukaisuus ovat mielestäni tärkeitä perusarvoja, joiden pohjalta täytyy  lähteä tekemään politiikkaa. Tasa-arvo on minulle käsitteenä kriisissä, mutta siitä huolimatta tärkeä. Enbuskekin pohtii pamfletissaan, kuinka voimme olla ihmisinä tasa-arvoisia keskenään kun yksilöiden lähtökohdat ovat niin erilaisia. Ja mitä oikeastaan on vasemmiston kaipaama tasa-arvo? Ja merkitseekö tasa-arvo vasemmistolle ja oikeistolle eri asioita? Mutta periaatteellinen lähtökohta, että kaikilla olisi yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet toimia yhteiskunnassa on tärkeä.

Se, mikä vasemmistossa häiritsi, tutustuessani puolueeseen, oli sen tietynlainen jääräpäisyys suhteessa joihinkin asioihin. Itselleni tuntuu vieraalle, että työtä sinänsä korostetaan suuresti. Ja, että esimerkiksi teollisuuden työpaikkoja puolustetaan viimeiseen asti, vaikka tiedetään, että nyky-yhteiskunnassa ne ovat menettäneet arvonsa ja hyödyllisyytensä pitkällä ajanjaksolla. Utooppiset toiveet, ja ehkä jokin lapsellinen menneisyydenkaipuu ärsyttävät edelleen puolueen julkikuvassa. Vasemmistossa korostetaan yksilön oikeuksia suhteessa yhteiskuntaan ja valtioon. Yksilö nähdään vahvasti yhteiskunnasta vaikuttuvana, ja kaikki ihmisten ongelmat voidaan yhteiskunnallistaa.

Oikeaa puolta miettiessäni tulee heti mieleen monta seikkaa, joita pidin nuorempana hyvin luotaantyöntävänä, ja osittain vieläkin. Mielikuvieni oikeisto korostaa talouspolitiikkaa suuresti, yksilön, ja ihmisarvon jäädessä koneiston jalkoihin. Etenkään huonompiosaisia ei usein mainita. Enemmän mietitään kuinka saataisiin pidettyä saavutetut edut niillä, joilla on jo paljon – eli niillä ketkä myös äänestävät ja muutenkin toimivat usein aktiivisemmin yhteiskunnassa. Jos tulee puhetta syrjäytyneistä, tuntuu, että oikeiston ensimmäinen sana on sopeuttaminen. Talouskasvua ja epäeettisiä taloustoimijoita tunnutaan suojelevan. Puhutaan monesti enemmän hyvin toimeentulevan henkilön oikeudesta pitää rahansa (koska hän on jo vaurastumisellaan tuottanut rahallista ja sosiaalista hyvää yhteiskunnallemme) kuin vähemmän rahaa ansaitsevan henkilön asemasta. Tai jos puhutaan pienempiä seteleitä tahkoavan yksilön kohtalosta, se liitetään ajatukseen siitä, että tämä hyötyy kun isompia seteleitä tahkoavat edistävät talouskasvua. Ohitetaan yksilölliset vaihtelut, ja pelkistetään ihmiset massaksi esimerkiksi työllisyys- ja koulutustilanteen mukaan. Nähdään ihmisistä ensimmäisenä titteli, ja sen jälkeen se tuottaako yksilö yhteisölleen jotakin vai ei. (Sinänsä mielestäni tuottavuuspuheessa ei ole mitään vikaa, onhan se kiva jos ihmiset tuottavat hyvää ympärilleen, mutta jos tuottaminen on itseisarvo ja ihmisen arvo alkaa määrittyä ainoastaan tuottamansa materian perusteella, niin sitten en enää halua olla osa tuotantoketjua.) Yksilönvapaudesta puhutaan paljon, joka kuitenkin monesti ikävä kyllä tuntuu myös liittyvän yksilön oikeuteen ja tarpeeseen olla itsekäs ja paljon omistava. Etenkin kaltaiselleni hapuilevalle nuorelle on pelottavaa kuulla ison puolueen sammakoiden suusta, että ihminen on oman onnensa seppä, ja että virheitä ei saa tehdä.

Talouskasvua tuottavat tahot ja luonnon tuhoaminen ja sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus liitetään usein yhteen, josta syntyy ajatus, että kaikki suuryritykset ovat pahoja, ja eettisesti epäilyttäviä. Siellä, missä ollaan niin sanotusti lähempänä talouden pyöriä ja yhteiskunnan keskiötä, tunnutaan harvemmin puhuvan reunalla olevista ihmisistä tai asioista. Mutta miksipä keskellä tarvitsisi reunoja miettiäkään. Paitsi tietysti silloin kun reunoilta halutaan keskelle, ja tila keskellä alkaa käydä pikkuhiljaa pieneksi.

Vaikka maailmankuvani ja suomikuvani on laajentunut mahdottomasti viimeisen 5-10 vuoden aikana, niin silti jotkin asiat näkee pelkistämisfiltterin läpi. Politiikka on helpompi pelkistää vasemmistoksi ja oikeistoksi, hyväksi ja pahaksi.

Ja vaikka näen, että politiikassa toimivat ihmiset haluavat useimmiten tehdä maastaan vain hieman miellyttävämmän paikan elää, niin silti jotkin asiat edelleen herättävät tappeluhaluni.  Se mikä vihastuttaa, on että maailmassa on paljon täysin tunnustettua ja näin ollen kai sitten hyväksyttyäkin epäoikeudenmukaisuutta ja laiskuutta paremmin tekemisen halun sijaan. Kun itse on ollut jo noin kymmenen vuotta järkyttynyt ja huolestunut maailman tilasta, ei voi uskoa sitä, että ihmiset joilla on enemmän valtaa, statusta ja rahaa eivät vie maailmaa parempaan suuntaan. Siksi minä koen oikeudekseni olla vieläkin närkästynyt ja pettynyt moniin talouskasvua ja vapaata markkinatoimintaa ihannoiviin yksilöihin ja yrityksiin. Vapaat markkinat ja talouskasvu voivat olla loistava asia vasta sitten, kun ne tuottavat ainoastaan hyvää ja nolla prosenttia pahaa.  Oli se hyvä sitten, hyvä tuote tai eettisessä mielessä hyvä.

Muistan kuinka hämmästynyt olin kun ensi kertaa tajusin että nämä kaksi, vapaiden markkinoiden ehdoilla toimivan yrityksen ja eettistä hyvää tekevän idean, voi yhdistää. Se hämmästyksen tunne kertoo kaiken ennakkoluuloistani vapaata markkinataloutta kohtaan. Se kertoo, että minun elinaikanani vapaita markkinoita ei ole vielä tarpeeksi aktiivisesti ja aggressiivisesti käytetty tekemään tästä maailmasta parempi paikka. Ja se on outoa se, sillä juuri paremmaksi tekemiseen vapaat markkinat ovat loistava instrumentti. Tiedä sitten onko tämä samettihousu-humanisti-kasvissyöjien vika, koska he eivät ole kiinnostuneita yritysten perustamisesta ja talouden kentällä toimimisesta vai onko tämä talouselämän toimijoiden vika, koska he eivät ole kiinnostuneita oikeudenmukaisemmasta maailmasta.

Toivon että minä ja koko sukupolvemme ottaisi asiakseen tehdä maailmasta parempi paikka, niin sosiaalisesti, taloudellisesti, resurssien hyödyllisen käytön suhteen, ympäristön kuin yksilön ja ryhmien hyvinvoinnin kannalta.

Aivan loistavaa olisi myös, jos pääsisimme eroon paskanpuhumisesta ja mustamaalaamisesta politiikassa ja keskittyisimme olennaiseen, niin jotain hyvääkin voisi saavuttaa. Sillä paskanpuhumiseen ja mustaksi maalaamiseen menee turhaa aikaa, vaivaa ja rahaa. Sen kaiken kun voisi käyttää tuottavamminkin.

Täytynee tässä kohtaa muistaa, että kaiken politiikankin takana on ihmisiä – yksilöitä ja ryhmittymiä. Sama tulee muistaa talouden kohdalla. Talous ei ole, eikä saa olla – tosiasiallisesti tai mielikuvallisesti – mikään ilman kuljettajaa ajelehtiva laiva. Tuomas Enbusken tärkeimpiin ansioihin mielestäni pamflettinsa kirjoittamisessa kuuluukin nimenomaan tämä yksilön näkökulman laaja muistaminen. Välillä tuntuu, että juuri ne, joiden tämä yksilönäkökulma pitäisi muistaa, eivät sitä muista. Osalle poliitikoista ja muista julkisesti (sanan- ja rahan)valtaa käyttävistä ihmisistä näyttää olevan kovin helppoa sanoa, ketkä ovat tämän yhteiskunnan arvostettuja, hyväksyttyjä ja haluttuja jäseniä. Auktoriteetit sulkevat hallinnoimastaan piiristä pois jopa ne, jotka sinne aktiivisesti haluaisivat.

Tästä lähtien pyrin välttämään mielikuviin ja helppoihin sloganeihin tukeutumista perustellessani poliittista suuntautumistani – ja tämä luonnollisesti tekee vaikeammaksi minulle itselleni myös määrittää sen mihin minä kuulun, vasemmalle, oikealle, ylös vai alas.

Varmasti nopea ja ärtsy suhtautuminen politiikkaan on ollut osaltaan nuoruuden syytä – sitä haluaisi nopeasti päättää kuka on ja mihin kuuluu, jotta voisi myös helpommin olettaa kuinka muut suhtautuvat minuun. Sitä on etsinyt valmista mallia. Jos olen vasemmistolainen, sitten nuo porukat vihaa minua, ja nuo tykkää musta. Tavallaan on aivan ihana ja vapauttava tunne, kun ei tarvitse enää nuoruuden vimmassa etsiä yhtä vastausta tai ryhmää johon samaistua. Voin olla vain tämä yksilö joka olen, ja samaistua milloin kehenkin.  Olen alkanut pitää huoltoasemista ja niin sanotuista tavallisista, varsin profiloitumattomista baareista ja ympäristöistä. On tärkeää voida tuntea itsensä vain yhdeksi ihmiseksi muiden, aivan yhtä mysteeristen ja moniulotteisten ihmisten joukossa. Sen tunteen takia kannattaa joskus kävellä Länsikankaalta Ounasvaaralle tai Kalliosta Eiraan ja takaisin.