Todellisuus ja dokumentoinnin tarve

Todellisuus ei joskus tunnu todelliselle, sillä valikoimme siitä jatkuvasti osia joita haluamme nähdä. Emmekä näe kauemmaksi kuin silmät kantavat.

Kuolemaakin syvempi murhe saattaa olla näkö- ja ymmärryskykymme rajallisuus. Kuinka tällaista rajallisuutta voi sietää?  Tietäisinkö ja ymmärtäisinkö enemmän jos olisin avaruudessa seilaava kappale  ihmisaivoilla varustettuna? (Haluaisin muuten ehdottomasti olla pallon muotoinen. Ja nähdä joka suuntaan.) Kävisikö kuitenkin niin, että avaruudessa minuuteni ja näkökykyni olisi mustuutta, josta ei saisi selvää, sillä kaikki liikkuisi liian nopeasti? Toisaalta, sellaistahan se maapallollakin on. Kaikki liikkuu vähän liian nopeasti, että niistä mitään selvää saa niistä ohikulkevista kappaleista. Tai jos pysähtyy ja katsoo, niin ei vain ymmärrä vaikka kuinka pinnistäisi.

Näköhavainto muutaman viikon takaa: Ohikiitävä pakettiauto, jossa koira kurottaa tassuillaan ja kuonollaan etupenkillä istuvan miehen niskaa tutkimaan. Takaikkunoista pilkottaa modistin puisia päitä.

Tuo näky on jäänyt mieleeni istumaan,ei pelkästään se outouden takia vaan, koska mietin jo siinä hetkessä, risteyksessä seisoessani, että miksi ihmisellä on tarve dokumentoida asioita. Halusin nimittäin heti pakettiauton nähtyäni kertoa jollekin mitä olin nähnyt. Tehdä elokuvan joka kertoisi modistimiehestä ja tämän koirasta. Kirjoittaa kirjan. Aloittaa blogin. Tai laittaa vain tekstiviestin jollekin tarpeeksi hyvälle ystävälle, joka ymmärtäisi kauneutta mitä olin juuri nähnyt.

Dokumentoiminen on valikoimista. (Ja tässä yhteydessä tarkoitan dokumentoimisella myös fiktiivisiä kertomuksia, sillä mielestäni nekin nousevat jostain todellisuuteen yhteydessä olevasta.) Näytetty ja kuultu muokkaavat yksilöiden todellisuuksia. Joskus toivon että sen kaiken voisi pysäyttää ja olla vain. Puhtaasti ja yksinkertaisesti, ottamatta mitään sisään analysoitavaksi. Että voisi hetken olla ilman jatkuvaa johonkin kohteeseen suuntautuvaa halua tietää lisää. Asioiden esille tuominen kulttuurin keinoin on ajatusten ja ideoiden istuttamista jonkun toisen päähän. Tässä minäkin nyt istutan teihin ajatuksia! Kun sitä alkaa ajatella, se kuulostaa melko sairaalta puuhalta.

Itse olen hyvinä hetkinä elokuvaa katsellessani tunnistanut meditaationomaisen tilan itsessäni. Aivan kuin kaikkineni antautuisin elokuvalle. Kun antautuu, tietää elokuvan istuvan pitkään ja tiukasti tajunnassa. Meditaation hetkenä minä, havainnoijana ja kokijana on poissa ja merkityksetön. Minuudella ei ole väliä. Tällöin olen tilassa, joka ei ole omani, vaan jonkun muun. Enkä tietenkään romanttisuuspäissäni ajattele, että se missä olen on kokonaisen filmiteollisuuskoneiston luoma tila.

Ehkä päädyn enemmän kannattamaan kuin kammoksumaan tätä kulttuuriksi kutsuttua istuttamisen mekanismia. Sillä eikö juuri näille Toisten ihmisten istutuksille alttiina oleminen ole arvokasta ja tärkeää? Vaikka meditaatiotila poistuu, jää jäljelle mahdollisesti jonkinlainen ymmärryksen taimen. Emmehän sentään ole tai koe tätä maailmaa yksin.

Johanna Tukiainen

Katsoin taannoin ohjelman Johanna Tukiainen - vuosi elämästäni. Kyseinen hahmo herätti minussa lähinnä myönteisiä ajatuksia. Huolimatta siitä onko Tukiainen oma itsensä julkisuudessa, tai jotakin "hahmon" ja oman itsensä väliltä, pidän häntä rohkeana henkilönä.

Minun ja Johanna Tukiaisen kauneuskäsitykset eroavat toisistaan. Ainakin jos Tukiaisen ulkomuoto edustaa hänen kauneusihannettaan.

Feminismin yhteen ideaan kuuluu ajatus siitä, että ei ole olemassa mitään universaalia naiseuden normia, jota jokaisen naisen tulisi toteuttaa. Toki feminismi ajattelutapana on edelleen hajanainen, ja osa feministeiksi julistautuvista ajattelevat että on olemassa asioita joita naisen ei tulisi tehdä. Kuten esiintyä pornoelokuvissa, koska se on heidän mielestään naista halventavaa ja johtaa epäsuhtaan asemaan miesten ja naisten välillä.

Mutta, takaisin Tukiaiseen. Huomasin vasta Tukiais-dokkaria katsellessani, kuinka ennakkoluuloinen ja pikkumainen olen. Koska emme jaa samankaltaista naisihannetta Tukiaisen kanssa, ajattelin automaattisesti, että olemme myös muuten erilaisia. Saatoin myös ajatella, että minä olen parempi nainen ja ihminen kun en esittele itseäni yökerhoissa pikkumekko päällä.

Jotta pystyn ajattelemaan Johanna Tukiaista positiivisessa valossa, on mielestäni erotettava toisistaan naiseuden idea ja esteettisyyden idea. Voisi melkeinpä sanoa että kaikki negatiiviset ajatukset, mitä ihmisillä on Johanna Tukiaisesta on jäljitettävissä tähän esteettisyyden ja naiseuden idean yhteenliittymään. Esteettisiä mielipide-eroja ei tulisi sekoittaa siihen millaisia naisia ihmisten tulee olla. Jos esteettisyyden idea ja naiseus liitetään yhteen päädytään kiistelemään siitä, mikä on oikeanlaista naiseutta. Ja sellainen kiistely ei ainakaan ole feminismia, mihin itseni haluan liittää.

Nyt pystyn jopa arvostamaan Johanna Tukiaisen kauneuskäsitystä, pitämättä omaa kauneuskäsitystäni mitenkään parempana.

P.S. Niille miehille, jotka kokevat asiakseen kertoa millaisia heidän mielestään naisten tulisi olla ja miltä heidän tulisi näyttää, sekä niille naisille, jotka kokevat asiakseen kertoa miehille miltä puolestaan heidän tulisi näyttää : voisitteko yrittää lopettaa sen! En vastusta ideaa siitä, että parinvalintaan liittyy olennaisesti ulkonäkö, mutta vastustan sitä, että miehet voisivat sanella naisille millaisia heidän tulee olla, tai naiset päättää millaisia miesten tulee olla.

Ketut ja moraali

"Japani teloitti kolme rikollista yli vuoden tauon jälkeen" -Hs, 30.3.2012

Mietin tässä että mihin pisteeseen asti on hyväksyttävää katsoa sivusta jotakin minkä kokee selkeästi vääräksi toiminnaksi. Tarkoitan siis sellaista tilannetta, jossa arvorelativismi tai kohteliaisuus estävät kommentoimasta vääräksi kokemaa maailmantilaa. "Voi kamala kun ne vielä tuolla jossain teloittaa ihmisiä. Naiset pukeutuvat huiveihin, koska eräät miehet eivät kestä housuissaan ilman naisten käyttämiä huiveja. Voi kamala, vielä ne ympärileikkaavat lapsiparkoja! Voi kamala!"

Onko tällaista maailmaa vain siedettävä? Sillä mikään ei luultavasti muutu, jos kritiikki näitä asioita kohtaan tulee vallitsevan kulttuurin ulkopuolelta. Eivät perussuomalaisetkaan varmaan muutu, jos muutosehdotuksia tulee vain puolueen ulkopuolelta.

Onko sivuutettava moraali ja ajateltava kuin kettu jotta todellisia muutoksia saadaan aikaan? Onko epämiellyttävät ilmiöt mietittävä halki psykologiaa ja kulttuuritietämystä apuna käyttäen? Onko toimittava (niin alentavalta kuin se kuulostaakin) kuin vanhemmat, jotka haluavat lapsensa oivaltavan asioita itsenäiseksi?

Niin epämiellyttävältä ajatukselta kuin se tuntuukin, luulen että maailmassa saadaan nopeammin aikaan muutoksia positiiviseen suuntaan, jos emme pakota tietyntyylisiä kehityskulkuja. Esimerkiksi länsimaisten moraalikäsityksien leviämistä muuallekin on ehkä parempi odottaa, kuin pakottaa eteenpäin.

Ja aioin sanoa tämän, vaikka se leimautuu jo kirjoittaessa halventavaksi ajatukseksi... Ketut toimivat viekkaasti. He ottavat selvää taustavaikuttajista, ja manipuloivat kohteen, houkuttimia apuna käyttäen ajattelemaan samalla kaavalla kuin ketut itse.

Toki ketut eivät aina ole oikeassa. Mutta eiväthän ketut sitä itse tiedä.

Pieni ajatus auttamisesta

Väite: Todellista altruismia ei ole olemassa. Ihmiset eivät auta kanssakulkijoitaan siksi, että nämä tarvitsisivat apua, vaan että saisivat itselleen paremman mielen ja tuntisivat itsensä hyviksi ihmisiksi.

Minun vastaväite: Ihan sama! Vaikka hyväksyisimme ajatuksen siitä, että ihminen pyrkii käyttäytymään tavalla joka johtaa hänelle itselleen suotuisaan lopputulokseen, kuten hyväntekeväisyydessä hyvään mieleen ja ympäristön antamaan arvostukseen, tulee meidän mielestäni sivuuttaa tämä ajatus. Itsekkyys-ajatusten luonnollistamisella pyritään ohittamaan itse asia. On tuloeroja, on köyhiä ja rikkaita. Onko auttamisen motiiveilla niinkään väliä jos todellista parannusta tapahtuu niiden elämässä, joilla ei ole mitään? Ja onko mitään itsekkäämpää kuin pohtia moraalisia ongelmia joita auttamistyöhön liittyy kun samalla ihmisiä kuolee kun emme auta?

Tietenkin pohjimmaisten syiden etsiminen ja niiden korjaaminen on tärkeämpää pitkällä aikavälillä kuin akuutti auttamistyö. Se, että ajattelemme ihmisrodun olevan itsekäs "luonnostaan" ei kuitenkaan saa olla estämässä meitä auttamasta heti ja nyt - eli silloin kun apua tarvitaan.

Työstä

Jälleen on kesätöiden hakuaika. Jotta voisin kirjoittaa työmarkkinoista ja suhteestani työn käsitteeseen ja todellisuuteen, on minun ensin selvennettävä muutamalla sanalla omaa asemaani työmarkkinoilla. Tällä hetkellä en tee mitään. Olen opiskellut, ollut sairaslomalla, sekä lyhyissä määräaikaisissa työsuhteissa.

Asenteeni työtä kohtaan on kieroutunut. Joko romantisoin työn auvoisaksi onnellisuudentekijäksi ja suureksi intohimon kohteeksi, tai sitten haistatan pitkät työlle, sillä se aiheuttaa uupumusta ja pahoinvointia. Olen unelmoinut työstä, joka tuntuisi merkitykselliselle, omia arvoja vastaavalle ja mielekkäälle. Tällaista työtä tekisin intohimon, en rahan tai työkokemuksen vuoksi. Tällaisessa työssä voisin elää ja hengittää työstä, voipumatta ja turhautumatta. En tarvitsisi elämänkumppania, ystäviä tai lapsia jos minulla olisi tämä täydellinen Työ!

Todellisuus on kuitenkin toista. En osaa kuvitella itseäni mihinkään työhön. Jos kuvittelen itseni kymmeniä vuosia eteenpäin, kuvittelen samalla rikkonaisen, kuluttavan työuran, jonka välissä on pitkiä sairaslomakausia ja romahduksia. Työ saa minut harkitsemaan itsemurhaa. Työ saa minut masentumaan. Työ vie minusta ilon ja elämän.

Olen yrittänyt pohtia nihkeää suhtautumistani työn hakemiseen ja sen tekemiseen. Ensinnäkin, työtä hakiessa pitää esittää jotain mitä ei ole. Työhakemukseen ei ole hyvä kirjoittaa, että on jättänyt kaksi koulua kesken, ollut sairaslomalla masennuksen takia, ja pelkää ettei jaksa tehdä työtä jota on nyt hakemassa. Työmarkkinat ja todellinen ihmiselämä eivät kohtaa. Lähes kaikilla on elämässään jaksoja, jotka eivät näytä hyvältä paperilla. Ja silti työtä hakiessa tulee käyttäytyä kuin niitä elämänjaksoja ei olisi koskaan ollutkaan. Sinun tulee olla pystyvä, rohkea, sosiaalinen, aikaansaava, itsenäinen ja työtä pelkäämätön! Vaikka todellisuudessa olisit työkavereita, työkoneita, asiakkaita ja etenkin pomoa pelkäävä neurootikko.

Työmarkkinoilla otetaan harvoin ihmistä yksilönä huomioon. Jos työyhteisön sählykerho ja äitiysloma ovat parasta joustavuutta ja työkyvyn hoitamista mitä löytyy, niin saatamme olla kusessa. Tuottavuus- ja työurien pidentämispuheet tuntuvat hyvin ristiriitaisilta kun ottaa huomioon kuinka moni jo alle kolmikymppisistä on työkyvyttömyyseläkkeellä.

Niiden ihmisten, jotka puhuvat että suomalaiset eivät tee tarpeeksi työtä ja niiden jotka kannattavat downshiftauksen ideaa, välillä on syvä kuilu. Kuinkapa talouskasvun idean kyseenalaistavat ja talouskasvun puolestapuhujat voisivatkaan aidosti kohdata toisiaan. Downshiftauksessa ei kuitenkaan ole kyse pelkästään suuren kaavan muutoksesta, vaan siitä, että yksittäinen ihminen olisi työtä voimakkaampi ja tärkeämpi. Että yksilölläkin olisi tässä kaikessa joku paikka.

Ehkä nuoremmat sukupolvet ovat jo nähneet että työ ei aina johda hyvään. Osa näkökulmien erilaisuudesta on selitettävissä iällä ja eri sukupolvissa kasvamisella. Osa puolestaan kasvatuksellisilla eroilla ja poliittisten suuntausten vaikutuksella mielipiteisiin. Tuntuu, että poliitikot, eivätkä etenkään työmarkkinajärjestöjen pomot ole tarpeeksi nuoria ymmärtääkseen mikä työelämässä tulisi muuttua. Eräät ajattelevat, että kunhan nuori saa opiskeltua itselleen jonkun ammatin, kaikki on hyvin sen jälkeen. On hyvin ymmärrettävää, että ihminen joka on ollut kolmekymmentä vuotta samassa, vakituisessa työpaikassa, ei näe miksi pelkkä koulutus ei riitä.

Tukijärjestelmät laahaavat auttamatta ajastaan jäljessä. Kuinka on mahdollista, että taloudellisesti ei ole kannattavaa ottaa esimerkiksi sesonkityötä? Etenkin tässä ajassa, kun pätkätyöt ja osa-aikaisuus ovat todennäköisempiä kuin vakituisuus ja varma työpaikka, tuntuu hullulta, että työttömyys on kannattavampaa. Työelämä ei ole kovin ihmisystävällistä, jos vaihtoehdot ovat että joko olet kokonaan, vähintään viisi päivää viikossa töissä tai sitten et ole ollenkaan töissä. Missä on joustavuus? Ja kuinka samaan aikaan, samassa maassa voi olla työvoimapulaa ja työttömyyttä? Toki ihmiset (etenkään suomalaiset) eivät yksinkertaisesti suostu työskentelemään enää missä tahansa. Mutta entä joustavat työn muodot? Eihän työ voi olla kuin jokin metallimurikka jota ei pysty muovailemaan.

Esimerkiksi vammaisten työtilanteen kohdalla ollaan edistytty kovasti. Silti löytyy vielä ihmisryhmiä, jonka osallistuminen työelämään tuntuu samalta, kuin spitaaliset yrittäisivät päästä muiden ihmisten joukkoon. Mielenterveysongelmaiset, tai vielä parempaa, moniongelmaiset (mielenterveysongelma yhdistettynä johonkin yhtä kivaan ongelmaan) eivät mitä luultavimmin pääse leikkikentälle, jos sattuvat karsinnoissa möläyttämään, että ovat joskus sairastaneet tai parhaillaan sairastavat jotakin, mikä voidaan liittää mielenterveyden järkkymiseen. Toki vain idiootti ilmoittaa esimerkiksi siivoustyötä hakiessaan, että kärsii nivelreumasta. Joten miksi mielen sairauksiakaan pitäisi mainostaa? Mutta onko tilanteen pakko olla niin mustavalkoinen, että joko olet työkykyinen tai et ole?

Kenties yritän tällä kirjoituksellani selventää ja oikeuttaa itselleni miksi olen aina mattimyöhänen kesätöiden tai muiden töiden haussa. Omassa tilanteessani ideaalityöpaikka olisi jokin sellainen, jossa voisi työhaastattelussa sanoa suoraan kuinka inhimillinen on, pelkäämättä että leimautuu työkyvyttömäksi outolinnuksi. Ideaalitulevaisuus olisi puolestaan sellainen, jossa kaikilla, myös tavallisen työnhakijanormin ulkopuolelle sijoittuvien olisi mahdollisuus työllistyä, jos niin haluavat. Myös pätkittäin ja omilla ehdoilla työskentely olisi mahdollista, eikä työnteko perustuisi jatkuvalle kasvun idealle. Nelipäiväinen työviikko olisi enemmänkin sääntö kuin poikkeus ja osatyökykyiset otettaisiin paremmin huomioon. Jotta tällaiseen tilanteeseen voisi joskus päästä, on voitava kyseenalaistaa työn käsite ja merkitys, ja nykyisen talousjärjestelmän ja poliittisen päätöksenteon toimivuus.

Minä ja Te muut

Hassua kuinka blogin aloittaminen on vaikuttanut kirjoittamiseeni. Aivan kuin en enää löytäisi mitään sanomisen arvoista. Kaikki mitä kirjoitan tuntuu yksinkertaiselta ja itsestäänselvältä. Tunnen itseni tarpeettomaksi. Minulla ei ole selkeitä päämääriä, joten kirjoittaminenkin tuntuu turhalta räpiköimiseltä. Toki olen tähdännyt johonkin aloittaessani tämän päättömän raapustelun. Ajattelin että saisin lisää omanarvontuntoa ja itseluottamusta jos laittaisin jotain tekemääni esille, muiden arvioitavaksi. Saisin ehkä terapoitua itseni terveeksi, ja aivan ilmaiseksi!

Huvittavinta tässä kaikessa on se, ettei kukaan edes vielä lue blogiani, ja silti panikoin siitä, miltä näytän. Tapaan panikoida myös ihan tavallisessa elämässä. Vaikka kukaan ei olisi kyseenalaistannut ääneen ihanuuttani ja ihmisarvoani, tekisin kyseenalaistamisen aivan itse. Ja toisaalta onko ihmisarvoa tai ihanuuden kokemusta edes olemassa ilman Teitä Toisia ihmisiä? Suhteessa mihin olisin arvokas tai ihana jos maailmassa ei olisi ketään? Osaisinko tuntea arvokkuuden tunnetta ilman toisia ihmisiä? Jos esimerkiksi olisin hyödyksi eläimille maailmassa jota asuttaisin ainoana ihmisenä minä, tuntisinko työni arvon ilman muiden ihmisten katseita ja arvostuksia? Vai olisiko itsearvostuksen ja itsetyytyväisyyden kohdalla pelkkää tyhjää? Kenties vain tekisin työtäni, ajattelematta sen enempää, mitä työni merkitsee. Hullua kyllä, ajatusketjuni johtaa siis päätelmään, että vain suhteessa toisiin ihmisiin olen minä. Sellainen minä, joka analysoi, panikoi ja pohtii paikkaansa. Vaikka arvostan kovasti ihmisiä elämässäni, tunnen myös vihaa sellaista maailmaa kohtaan, jossa paikkani määräytyy suhteessa muihin. En voi ikinä olla itsenäinen tällaisessa maailmassa. Aina on joku, jonka kautta olemiseni ja tekemiseni määrittyy.

Te muut pistätte vihaksi! Miksi että voi jättää minua rauhaan? Kirjoittaminenkin olisi kovin paljon helpompaa jos ei tarvitsisi pohtia muiden ymmärryskykyä tai tunteita.

Toki minulla ei kovinkaan todennäköisesti löytyisi mitään sanottavaa, jos muut ihmiset poistettaisiin todellisuudestani.

"Koko maailma nukkuu talviunta, mietti Muumipeikko. Minä yksin olen hereillä enkä osaa nukkua. Minä yksin vaellan vaeltamistani päiviä ja viikkoja, kunnes minäkin muutun lumikinokseksi, josta kukaan ei edes tiedä mitään." -Tove Jansson, Taikatalvi

Aion rakentaa jotain suurta!

Juuri nyt päässäni soi lause "I started something I couldn't finish". Se kertoo ehkä jotakin siitä kuinka peloissani ja vakavissani tätä kirjoitan. Olen miettinyt jo kauan aikaa että haluan ryhtyä kirjoittamaan myös sellaisella formaatilla, jossa altistun ajatukselle siitä, etten enää kirjoita ainoastaan itselleni vaan todellisille tai mielikuvituksellisille yleisöille. Ehkä se, saanko urakan loppuun ei ole yhtä tärkeää kuin se, että olen sen aloittanut. Olen aloittanut jotakin! Ottanut riskin! Minulla on kaikki mahdollisuudet epäonnistua omissa silmissäni, mutta silti tässä nyt kirjoitan. Ja se on jotakin se.

Pelkään paljon ja luovutan usein. Siinä valossa ajateltuna olen ylittämässä itseäni. Toisessa valossa katsottuna näyttäydyn itselleni säälittävänä, huomionhakuisena idioottina, joka luulee olevansa jotakin. Mutta olen päättänyt jättää huomiotta tuon jälkimmäisen ajatuskulun.

Kirjoittaminen on käsittääkseni ääneen lausumista, julistamista, jonka pohjalla on toive kuulluksi tulemisesta ja oman maailman rakentamisesta.

Olen viime aikoina mieltynyt tuohon verbiin - rakentaa. Minulle rakentaminen merkitsee jotakin hyvin suurta. Rakentamiseen liittyy riski, joka saattaa joskus jopa estää halun rakentaa mitään. Jos rakennat, tulet samalla asettaneeksi itsesi tulevaisuudenskenaarion, jossa sinulla on jotakin, joka voidaan hajottaa. Ehkä huomaamattakin tulet hyväksyneeksi ajatuksen siitä, että voit pettyä ja kuolla suruun kun rakennelmasi ei kestäkään tai joku hajottaa sen.

Iloitsen tämän blogin aloittamisesta ehkä luonnottoman paljon, sillä olen kauan elänyt henkisessä nihilismissä, armottomassa itsekritiikissä sekä yleisessä elämäntylsyydessä. Nyt sen aika on kuitenkin ohi, ja olen päättänyt ajatella itselleni sellaisen tulevaisuuden, jossa voin menettää ja epäonnistua, mutta myös luoda ja välittää.