Todellisuus ei joskus tunnu todelliselle, sillä valikoimme siitä jatkuvasti osia joita haluamme nähdä. Emmekä näe kauemmaksi kuin silmät kantavat.
Kuolemaakin syvempi murhe saattaa olla näkö- ja ymmärryskykymme rajallisuus. Kuinka tällaista rajallisuutta voi sietää? Tietäisinkö ja ymmärtäisinkö enemmän jos olisin avaruudessa seilaava kappale ihmisaivoilla varustettuna? (Haluaisin muuten ehdottomasti olla pallon muotoinen. Ja nähdä joka suuntaan.) Kävisikö kuitenkin niin, että avaruudessa minuuteni ja näkökykyni olisi mustuutta, josta ei saisi selvää, sillä kaikki liikkuisi liian nopeasti? Toisaalta, sellaistahan se maapallollakin on. Kaikki liikkuu vähän liian nopeasti, että niistä mitään selvää saa niistä ohikulkevista kappaleista. Tai jos pysähtyy ja katsoo, niin ei vain ymmärrä vaikka kuinka pinnistäisi.
Näköhavainto muutaman viikon takaa: Ohikiitävä pakettiauto, jossa koira kurottaa tassuillaan ja kuonollaan etupenkillä istuvan miehen niskaa tutkimaan. Takaikkunoista pilkottaa modistin puisia päitä.
Tuo näky on jäänyt mieleeni istumaan,ei pelkästään se outouden takia vaan, koska mietin jo siinä hetkessä, risteyksessä seisoessani, että miksi ihmisellä on tarve dokumentoida asioita. Halusin nimittäin heti pakettiauton nähtyäni kertoa jollekin mitä olin nähnyt. Tehdä elokuvan joka kertoisi modistimiehestä ja tämän koirasta. Kirjoittaa kirjan. Aloittaa blogin. Tai laittaa vain tekstiviestin jollekin tarpeeksi hyvälle ystävälle, joka ymmärtäisi kauneutta mitä olin juuri nähnyt.
Dokumentoiminen on valikoimista. (Ja tässä yhteydessä tarkoitan dokumentoimisella myös fiktiivisiä
kertomuksia, sillä mielestäni nekin nousevat jostain todellisuuteen
yhteydessä olevasta.) Näytetty ja kuultu muokkaavat yksilöiden todellisuuksia. Joskus toivon että sen kaiken voisi pysäyttää ja olla vain. Puhtaasti ja yksinkertaisesti, ottamatta mitään sisään analysoitavaksi. Että voisi hetken olla ilman jatkuvaa johonkin kohteeseen suuntautuvaa halua tietää lisää. Asioiden esille tuominen kulttuurin keinoin on ajatusten ja ideoiden istuttamista jonkun toisen päähän. Tässä minäkin nyt istutan teihin ajatuksia! Kun sitä alkaa ajatella, se kuulostaa melko sairaalta puuhalta.
Itse olen hyvinä hetkinä elokuvaa katsellessani tunnistanut meditaationomaisen tilan itsessäni. Aivan kuin kaikkineni antautuisin elokuvalle. Kun antautuu, tietää elokuvan istuvan pitkään ja tiukasti tajunnassa. Meditaation hetkenä minä, havainnoijana ja kokijana on poissa ja merkityksetön. Minuudella ei ole väliä. Tällöin olen tilassa, joka ei ole omani, vaan jonkun muun. Enkä tietenkään romanttisuuspäissäni ajattele, että se missä olen on kokonaisen filmiteollisuuskoneiston luoma tila.
Ehkä päädyn enemmän kannattamaan kuin kammoksumaan tätä kulttuuriksi kutsuttua istuttamisen mekanismia. Sillä eikö juuri näille Toisten ihmisten istutuksille alttiina oleminen ole arvokasta ja tärkeää? Vaikka meditaatiotila poistuu, jää jäljelle mahdollisesti jonkinlainen ymmärryksen taimen. Emmehän sentään ole tai koe tätä maailmaa yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti