Todellisista ja epätodellisista naisista ja miehistä

 Ensinnä tiedotusluontoinen asia: teksti sisältää vahvaa kielenkäyttöä, ja johtuu lähinnä aiheen herättämistä tunteista. En halunnut jostain syystä tämän tekstin kohdalla sensuroida lapsellisen tunteikasta näpyttelyäni, joten luvassa on autenttista, vihaista minua. 

Osa ihmisistä tuntee jotenkin asiakseen pitää meitä naisia vähän sellaisina voivoteltavina kohteina. Sekä naiset, että miehet.

Kaksi suhtautumistapaa, jotka saavat vereni kiehumaan:

Yksi. Se, että tämä justiinamainen naishahmo on alkanut elää meidän todellisten naisten keskellä ihan omaa elämäänsä. En siedä sitä, että osa miehistä ajattelee sen justiinamaisuuden olevan jotenkin perustavanlaatuinen osa naiseutta. Että me oltaisiin naisina jotenkin hormonien tai yleisen naisluonteen takia ärtsyjä nalkuttajia. Myöskään en siedä, että osa naisista käyttää tätä tilannetta hyväkseen. ”Koska olen nainen, saan käyttäytyä paskamaisesti ja vaatia puolisoani ymmärtämään raivareita ja nalkuttamista”

Tietenkään en ole sitä mieltä etteikö saisi nalkuttaa jos siihen on aihetta. Mutta jos sinulla on niin tyhmä puoliso (olet sitten mies tai nainen), että sille täytyy nalkuttaa että se tajuaisi mitään, niin kannattaisiko säästää omia ja sen toisen voimavaroja ja lähteä lätkimään? Toimiva ratkaisu muuten tilanteeseen, jossa joku huomauttaa tunteellisen ja eloisan käytöksesi johtuvan siitä että olet sitä Toista sukupuolta, on lähteä tilanteesta pois. Koska kuten Simone de Beauvoirkin jo aikanaan huomasi, on turhaa yrittää esittää tällaisille henkilöille vasta-argumenttia, tai edes vetää pataan. Heidän puoleltaan asia on nimittäin loppuunkäsitelty. Kaiken mitä sanot, voi ohittaa sillä, että olet nainen, ja juuri siksi ajattelet niin kuin ajattelet.

Kaksi. Se, että mies suhtautuu poikkeuksellisen usein pelastusmentaliteetillä naiseen. Onneksi tämä asenne on häviävä luonnonvara miesten keskuudessa. Vaikka eläisin normaalia arkea, kokee joku, että hänen tehtävänsä miehenä on tulla pelastamaan tämä nainen. Ja tämä ehdottomasti liittyy sukupuoleen, ja mahdollisesti vastavuoroisuuden periaatteeseen, niin, että jos tämä mies pelastaa minut, esimerkiksi nyt sitten rientämällä paikalle koska tietää, että asunnossani täytyy tehdä jotain, joka voidaan tulkita ”miehen töiksi”, saattaa hän aivoissaan tiedostamattomasti tai tiedostaen ajatella että nyt hän todellakin saa. Siis sitä, s-e-k-s-i-ä.

Ehkä tätä miehen oletusta enemmän vielä, minua vituttaa se, jos joku nainen käyttää hyväkseen tätä huomaamaansa asiantilaa. Sillä, sillä hyväksikäytöllä hän edelleen saa tämän valheellisen ja vituttavan tilanteen jatkumaan. Osa naisista kokee että heitä tulee kohdella sellaisina naisina kuin he ovat eli prinsessoina, keisarinnoina ja palveltavina. Koen tämän suhtautumistavan lähes yhtä oksettavana kuin sen, että osa tämän maailman miehistä (sekä naisista) ajattelee, että naisen paikka on miehen lattiamattona ja synnytyskoneena. Toki palveltavaksi antautuminen on mukavaa ja hyväksyttävää. Mutta - jos se liitetään pelkkään naissukupuoleen liittyväksi kansalaisoikeudeksi, niin se on silkkaa paskaa.

Sekä miehet että naiset ylläpitävät näitä maailmantiloja. Meidän tehtävä on ”tasa-arvoisissa maissa” viedä näitä pikkuasioita eteenpäin, sillä naisten sortoa järjestelmällisesti ylläpitävissä maissa se ei ole mahdollista, ellet halua menettää naamaasi. Monessa mielessä.

Ja vielä bonusnumero. Jos haluan puhua jostain asiasta, niin se mielletään sellaiseksi naiselliseksi hömpötykseksi puhua asiat halki. ”Voi ei, nyt se haluaa puhua.”

Tässä nyt oli nämä naisiin liittyvät stereotypiat mitkä ketuttavat, mutta löytyyhän noita miestenkin puolelta. Miesten tulee joidenkin mukaan olla vahvoja, niin henkisesti kuin fyysisestikin, vain koska he ovat miehiä. Jos näytät herkkyyttä, muutut heikoksi ja naismaiseksi tai vähintään homoksi. Sinun täytyy, koska olet mies, tuoda leipä perheelle pöytään. Naisille ei saa olla ilkeä, koska he ovat naisia ja siten heikompia. Parempi pitää asiat sisällä, ja kuunnella sitä nalkuttamista. Koska olet mies, tulee sinun osata tapella ja puolustaa naisia, ruokaa ja tulta.

Toki voidaan kyseenalaistaa se, ovatko mies- tai naisstereotypiat edes ongelmana pidettäviä asiantiloja. Onko se haitallista tai paheksuttavaa, että yhteiskunnassa tai sosiaalisissa ryhmittymissä kohdellaan eri tavalla riippuen sukupuolesta? Jos käsityksemme on se, että miehet ovat miehia ja naiset naisia, niin luultavasti emme näe syytä muuttaa paljoakaan. Edellä mainitsemani minua henkilökohtaisesti ärsyttävät asiat eivät välttämättä ole yhteiskuntajärjestyksen ja tasa-arvon kannalta niitä olennaisimpia asioita, mutta vaikuttavat kuitenkin ihmisten arkeen yhtälailla kuin tärkeämmätkin tasa-arvokysymykset.

Aitajuoksu närästää

Närkästyminen on kiinnostavaa. Yleensä asiat kulkevat suurin piirtein näin: joku ilmoittaa julkisella foorumilla, usein nettipalstalla, huomaamastaan epäkohdasta maailmasta. Joku toinen tulee ja sanoo, että ei se ole epäkohta, se on normaalia. Joku kolmas tulee ja sanoo että no, on se oikeastaan epäkohta, mutta ei siihen hyvä jumala kannata mitään huomiota kiinnittää kun on noita pahempiakin epäkohtia. Nämä toiset ja kolmannet jotkut sivuuttavat kukin omalla tavallaan ensimmäisen huomaaman asiantilan. Silti he kuitenkin kommentoivat asiaa.

Ensimmäinen on närkästynyt siitä, että maailmassa on asiat väärin. Se, joka asian julkilausuu, haluaa myös luultavasti asiaan muutosta. Asiantilan julkituomisen kommentoijat, eli jotkut nmr 2 ja 3, puolestaan eivät närkästy vääräksi kokemastaan asiantilasta, vaan he kiinnittävät huomionsa siihen, että joku nmr 1 on ollut niin typerä, että on saattanut pikku aivoissaan ajatella, että jokin normaali asia on epäkohta. He närkästyvät siis närkästymiselle. Joku 2 ja 3 haluavat hiljentää valittajaksi leimatun 1:sen.

Kyseessä mahtaa olla ihmisyyteemme kuuluva halu rajoittaa muiden ihmisten olemisen- ja ajattelemisenvapautta. Ja onhan se kamalaa jos joku samaan lajiin itsensä lukeva henkilö julistaa jonkin asian normaaliksi, mitä minä en pidä normaalina. Se tuntuu siltä kuin joku kusisi silmään ja pomppisi sykkivän sydämeni päällä samaan aikaan. Täytyy myöntää, haluaisin muuttaa kaikki homofoobikot, rasistit ja kiihkoilijat paremmiksi ihmisiksi. (Tuossa muuten mainitsinkin ne kolme vähemmistöä, joiden asiaa en ajaisi, vaikka olisin asianajaja.)

Minulle on sanottu, että minun ei kannattaisi julkisesti ilmaista, esimerkiksi nyt sitten Facebookin tykkäys-nappia painamalla tai kirjoituksia linkittämällä tai asiasta puhumalla, että kannatan ”homojen oikeuksia” (mitä se sitten tarkoittaakaan), sillä joku voi tulkita sen sellaiseksi toiminnaksi, mikä tarkoittaa että minäkin olen homo. Totta kai nyt sanon, että mitä väliä! Luulkoot, ajatelkoot, uskokoot! Mutta surullista kyllä, huomaan välillä rajoittavani sanomisiani ja tekemisiäni, ettei joku luule jotain.

Etenkin se, missä olet julkisessa tilassa, tuntuu olevan hirvittävän iso asia. ”Ei me voida tonne mennä, kun se on noiden paikka” Ne, voivat olla ketä tahansa – pulsuja, hipstereitä, homoja, mustia, käsityöläisiä tai kauppiaita.

Se, että on osa niin sanottua enemmistöä, johtaa tietynlaisiin tuntoihin. Enemmistöllä tarkoitan tässä yhteydessä niin sanottua valtaväestöä, väestöä, joksi suurin osa tietystä yhteisöstä mieluiten lukeutuu, koska sillä osalla on eniten valtaa. Luen itseni enemmistöön lähinnä sillä perusteella, että olen valkoinen heteronainen ja minulla on taloudellisesti ja sosiaalis-yhteiskunnallisesti asiat kunnossa. Tässä kuvaamassani (tietenkin puhtaasti henkisessä enemmistössä, ilman aktuaalista pohjaa) enemmistössä saattaa tulla tunne, että pelkää vähemmistöjä. Sillä enemmistössä ei haluta myöntää yhtäläisiä oikeuksia vähemmistöille, sillä sitten Ne tulee meidän juomakupille ja meidän paikkoihin. Eikä niitä voi enää erottaa meistä.

Minä, enemmistöni turvassa, pelkään vähemmistöjen vihaa. Sillä suurella osalla vähemmistöissä on syytä olla meille enemmistöön kuuluville vihaisia. Koska me ei olla jaettu meidän juoma-altaita eikä kapakoita. Näen jo kuvan vihaisista vammaisista, seksuaalivähemmistöistä, etnisistä vähemmistöistä ja koko maailman köyhistä jotka haluaa repiä minut kappaleiksi koska minä istun tässä nyt, ja minulla on vara istua ja kirjoittaa koneella, jonka joku köyhä on jossain koonnut kasaan. Halveksun itseäni, koska kaikkien niiden vähemmistöjen edustajilla, joiden asiaan en ole ottanut kantaa, joiden elämänarvoa minä en ole huomioinut tai tunnustanut, heillä kaikilla on oikeus halveksua minua.

Tiedättekös, kyllähän te varmaan tiedätte, kuinka ilkeältä tuntuu mennä paikkaan, jossa on ”vähemmistön” keskellä, johon ei kuulu. Mielestäni on äärimmäisen kiinnostavaa, että pelkästään yksi joukkoon kuulumaton voi pilata koko tapahtuman tai paikan hengen. - AA-kokous, jossa joku paljastaakin, ettei olekaan alkoholisti, vaan tuli ihan läpällä katsomaan, että mikä meininki. Tai, ollapa mustien getossa ainoana valkoisena. Tai kuten se numeropalvelun mainos, jossa turkiksia esittelevä nainen huomaa olevansa keskellä eläinoikeustapahtumaa. Se on hyvä mainos se, sillä melkein jokainen pystyy samaistumaan siihen, että tuntee olevansa väärässä paikassa väärän aikaan. Mistä se johtuu, että meille tulee niin epämiellyttävä olo, kun koemme olevamme keskellä muiden jakamaa todellisuutta johon emme itse tunne kuuluvamme?

Itselläni tulee sellainen olo lapsien keskellä. Kumma kyllä vanhusten keskellä se tunne ei ole niin voimakas. Tiedän myös kuinka kamalaa on juuttua keskelle perheriitaa, perheessä johon ei kuulu.

Pitäisikö tästä tunteesta päästä yli, jotta voisimme paremmin kohdata toisemme ihmisinä? Etenkin kun kannattaa ajatuksen ja politiikan tasolla esteettömyyttä ja ihmisten välisten fyysisten ja henkisten raja-aitojen kaatamista, tuntuu kiusalliselle, että omassa elämässä huomaa tällaisen suuren aidan, jonka ylittäminen tuntuu kovin haasteelliselle.

Haluaisin matkustaa. Mutta kuinka matkustaa kun näin Suomessa jo tunnen sen epämukavuuden ja häpeän tunteen siitä, että minulla on asiat paremmin kuin suurella osalla maailman ihmisistä. Se, että matkustaisin maailman köyhimmille alueille, tuntuu rienaukselta niitä ihmisiä kohtaan, jotka siellä asuvat. Saati sitten se, että ottaisin valokuvia. Aivan kuin matkustaisin varta vasten osoittamaan heitä sormella ja ilkkumaan. Asuinalueiden segregaatio, ja turisteille parhaiden paikkojen näyttäminen alkaa näitä ajatuksia ajatellessa tuntua hyvin järkevälle. Tarpeetonta alkuasukkaiden ja uudisväestön kohtaamista ei tapahdu, ja molemmat osapuolet säilyttävät kasvonsa ja itsekunnioituksensa.

Samalla kun ajattelen näin, ajattelen myös sitä, kuinka typerää tällainen rajojen näkeminen on. Että eihän maailma mene eteenpäin jos me ei mennä alueille, joissa tuntuu epämiellyttävälle, alueille, joissa me ei olla elementissä.

Jopa Sodankylän elokuvajuhlilla, vaikka kyse on vain Suomen sisällä asuvien ihmisten kohtaamisista, tunnen noloutta ja epämukavuutta. Se, että olen etelästä kotoisin, voi nimittäin periaatteessa tarkoittaa sitä, että minut liitetään Sodankylässä siihen etelänihmisten klaaniin, joka ei halua pitää pohjoista asuttuna, tai ainakaan antaa rahaa niille. Varmasti Sodankylään matkustaa ihmisiä, jotka ovat joko niin kaupunkilaisia tai niin etelästä, että he halveksuvat tai vähintään voivottelevat paikallisen kulttuurin ”alemmuutta” tai vähäisyyttä. Saatoin muuten tavata yhden sellaisen yksilön bussissa. Sen mielestä oli söpöä, että Sodankylässä on Seppälä. ”Ja kattokaa tota vanhaa kylttiä, hahaha!” Suurin osa ihmisistä ei varmasti ajattele näin, ja tulee vain nauttimaan auringosta, sääskistä ja elokuvista. Yksi asia muuten mikä auttaa sosiaalis-kulttuuristen raja-aitojen kaatamiseen on viina! Sillä humalassa kaikki ovat tasa-arvoisia.

En taida kuitenkaan alkaa juomaan lasten seurassa.

Puuhastelua

Olen muuttamassa Helsinkiin pian. Koska kaksi opiskelupaikkaa ei riitä minulle, aloitan kolmannen koulun. Olen hyvin innoissani muutostani, mutta kuten aina, fyysisen muutoksen perässä seuraa kenties henkinen muutos.  Olen jotenkin jo varautunut siihen, että Helsingissä tulen olemaan yksinäinen, kärsivä ja en ollenkaan elementissäni.

Aion siis noin yhdeksän kuukautta keskittyä opiskelullisesti kuvataiteen tekemiseen ja sen opetteluun. Käyttäen Tove Janssonin sanoja, minä haluan ja tarvitsen sitä. Halusta ja tarpeesta huolimatta mietin, mitä järkeä on kuvataiteen opiskelussa. Enkä nyt tarkoita sitä asennetta, että taiteen tekemisen oppii itsekin. Tarkoitan sitä, että se puuha on hyvin itsekeskeistä. Luultavasti olen vapaaehtoisesti altistamassa itseäni itseinholle, tekemisentuskalle ja riittämättömyyden tunteelle. Mutta toisaalta, ehkä nuo edellä mainitsemani tunnetilat on parempi siirtää nimenomaan esimerkiksi kuvalliseen tekemiseen, kuin minuun henkilönä sinänsä, kuten olen ehkä aiemmin tehnyt. Ehkä kuvataiteen yksi mahtava hyötypuoli on maailmantuskan ja itsestä johtuvan kärsimyksen ulkoistaminen.

Olen siirtynyt kiinnostumaan makrotason asioista supermikrotasolle. Ensin opiskelin sosiaalityötä, jossa laaja yhteiskunnallinen ymmärtämys on tarpeen, ainakin teoriassa. Sitten opiskelin ravintola-alaa, jolla ei ole väliä muulla kuin sillä onko asiakas maksukykyinen vai ei. Ulkokohtaista yhteiskunnallisen aseman tuntemusta siis tarvitaan alalla jonkin verran. Ja nyt - olen siirtynyt puuhastelemaan värien syvyysasteiden ja pigmenttien liukenevuuden kanssa. Tunnen itseni välillä vitsiksi.

Ehkä kuitenkin juuri tämä, puuhastelu, on minulle juuri nyt oikea tapa ottaa maailma haltuun. Sanotaan, että nuoren aikuisen elämässä kotoa muuttamisen jälkeinen aika on hyvin tärkeä. Että silloin me nuoret aikuiset muodostamme maailmankuvamme, yhteen sovittaen kotoa saatua ja kavereilta hankittua. Ehkäpä, ehkäpä. Itselleni tämä aika on ollut kulkemista nihilismistä ja henkisestä alennustilasta ja tyhjyydestä ylenmääräiseen kaiken merkityksellisenä näkemiseen ja lintujen viserryksen ihmettelemiseen. Paatuneesta pessimististä on kuoriutunut maailmaa syleilevä positiivari. Erakko on muuttunut sosiaalisesti kyvykkääksi ihmisriekaleeksi.

Eli pohjimmiltaan, minua ei haittaa vaikka en suoraan pystyisi näkemään merkitystä siinä mitä aion tehdä seuraavan vuoden ajan. Olen perustellut itselleni päätökseni niin, että ehkä pystyn olemaan ympäristölleni paremmin hyödyksi sitten, kun olen itse ensin saanut tehdä jotain mitä haluan ja tarvitsen. Että saan enemmän työkaluja ja voimavaroja maailman muokkaamiseen. Olen kovin pahoillani kyllä kataisten ynnä muiden edessä siitä että minulla näyttää kestävän tavallista keskivertoa pidempään löytää keino jolla olisin osa tätä yhteiskuntaa ja talousjärjestelmää. Kyllä minä vielä veroja tulen maksamaan, älkää huoliko!

Kyyninen hetki

En halua takaisin sellaiseen mistä olen joskus lähtenyt. Tässä mielessä en kadu elämäni päätöksiä. Ja kuitenkin. Miksi palaamme kerjäten lisää kun on kysymys toisista ihmisistä? Vaikka ihmissuhteitamme olisi hallinnut epämiellyttävyyden ja vaikeuden tuntu, niin jostain syystä emme tästä lannistu. Jahtaammeko niitä pienenpieniä onnensykkyröitä joita joskus ilmestyy ihmisten välille? Kestäen samalla kuitenkin valtavan määrän sontaa, omanarvonmenetystä, surua ja keskinkertaisuutta…ja kannattaako se?

Löytävätkö ihmiset hyvää väliltään? Ihmisen suhde toiseen lajilliseensa – syvin analyysi mihin pystyn tällä erää, on että tämä suhde on yhdistelmä masokismia ja sadismia. Homo homini lupus. Mistä löytää hellyyttä kun huomaa itsensäkin olevan suuren osan aikaa kova ja kyyninen? Ja houkutteleeko kovuus ja kyynisyys kovuutta ja kyynisyyttä luokseen?

Luulen että syypäänä tilanteemme huonouteen on kielemme kehitys puheen tasolle. Jos olisimme pitäytyneet pienissä, lyhyissä äännähdyksissä ja toistemme karvapeitteen sukimisessa, pärjäisimme aivan hyvin.