Puuhastelua

Olen muuttamassa Helsinkiin pian. Koska kaksi opiskelupaikkaa ei riitä minulle, aloitan kolmannen koulun. Olen hyvin innoissani muutostani, mutta kuten aina, fyysisen muutoksen perässä seuraa kenties henkinen muutos.  Olen jotenkin jo varautunut siihen, että Helsingissä tulen olemaan yksinäinen, kärsivä ja en ollenkaan elementissäni.

Aion siis noin yhdeksän kuukautta keskittyä opiskelullisesti kuvataiteen tekemiseen ja sen opetteluun. Käyttäen Tove Janssonin sanoja, minä haluan ja tarvitsen sitä. Halusta ja tarpeesta huolimatta mietin, mitä järkeä on kuvataiteen opiskelussa. Enkä nyt tarkoita sitä asennetta, että taiteen tekemisen oppii itsekin. Tarkoitan sitä, että se puuha on hyvin itsekeskeistä. Luultavasti olen vapaaehtoisesti altistamassa itseäni itseinholle, tekemisentuskalle ja riittämättömyyden tunteelle. Mutta toisaalta, ehkä nuo edellä mainitsemani tunnetilat on parempi siirtää nimenomaan esimerkiksi kuvalliseen tekemiseen, kuin minuun henkilönä sinänsä, kuten olen ehkä aiemmin tehnyt. Ehkä kuvataiteen yksi mahtava hyötypuoli on maailmantuskan ja itsestä johtuvan kärsimyksen ulkoistaminen.

Olen siirtynyt kiinnostumaan makrotason asioista supermikrotasolle. Ensin opiskelin sosiaalityötä, jossa laaja yhteiskunnallinen ymmärtämys on tarpeen, ainakin teoriassa. Sitten opiskelin ravintola-alaa, jolla ei ole väliä muulla kuin sillä onko asiakas maksukykyinen vai ei. Ulkokohtaista yhteiskunnallisen aseman tuntemusta siis tarvitaan alalla jonkin verran. Ja nyt - olen siirtynyt puuhastelemaan värien syvyysasteiden ja pigmenttien liukenevuuden kanssa. Tunnen itseni välillä vitsiksi.

Ehkä kuitenkin juuri tämä, puuhastelu, on minulle juuri nyt oikea tapa ottaa maailma haltuun. Sanotaan, että nuoren aikuisen elämässä kotoa muuttamisen jälkeinen aika on hyvin tärkeä. Että silloin me nuoret aikuiset muodostamme maailmankuvamme, yhteen sovittaen kotoa saatua ja kavereilta hankittua. Ehkäpä, ehkäpä. Itselleni tämä aika on ollut kulkemista nihilismistä ja henkisestä alennustilasta ja tyhjyydestä ylenmääräiseen kaiken merkityksellisenä näkemiseen ja lintujen viserryksen ihmettelemiseen. Paatuneesta pessimististä on kuoriutunut maailmaa syleilevä positiivari. Erakko on muuttunut sosiaalisesti kyvykkääksi ihmisriekaleeksi.

Eli pohjimmiltaan, minua ei haittaa vaikka en suoraan pystyisi näkemään merkitystä siinä mitä aion tehdä seuraavan vuoden ajan. Olen perustellut itselleni päätökseni niin, että ehkä pystyn olemaan ympäristölleni paremmin hyödyksi sitten, kun olen itse ensin saanut tehdä jotain mitä haluan ja tarvitsen. Että saan enemmän työkaluja ja voimavaroja maailman muokkaamiseen. Olen kovin pahoillani kyllä kataisten ynnä muiden edessä siitä että minulla näyttää kestävän tavallista keskivertoa pidempään löytää keino jolla olisin osa tätä yhteiskuntaa ja talousjärjestelmää. Kyllä minä vielä veroja tulen maksamaan, älkää huoliko!