En halua takaisin sellaiseen
mistä olen joskus lähtenyt. Tässä mielessä en kadu elämäni päätöksiä. Ja
kuitenkin. Miksi palaamme kerjäten lisää kun on kysymys toisista ihmisistä?
Vaikka ihmissuhteitamme olisi hallinnut epämiellyttävyyden ja vaikeuden tuntu,
niin jostain syystä emme tästä lannistu. Jahtaammeko niitä pienenpieniä
onnensykkyröitä joita joskus ilmestyy ihmisten välille? Kestäen samalla
kuitenkin valtavan määrän sontaa, omanarvonmenetystä, surua ja
keskinkertaisuutta…ja kannattaako se?
Löytävätkö ihmiset hyvää
väliltään? Ihmisen suhde toiseen lajilliseensa – syvin analyysi mihin pystyn
tällä erää, on että tämä suhde on yhdistelmä masokismia ja sadismia. Homo
homini lupus. Mistä löytää hellyyttä kun huomaa itsensäkin olevan suuren osan
aikaa kova ja kyyninen? Ja houkutteleeko kovuus ja kyynisyys kovuutta ja
kyynisyyttä luokseen?
Luulen että syypäänä tilanteemme
huonouteen on kielemme kehitys puheen tasolle. Jos olisimme pitäytyneet
pienissä, lyhyissä äännähdyksissä ja toistemme karvapeitteen sukimisessa,
pärjäisimme aivan hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti