Tehdä = olla ?

Minulle on vaikeaa vain tehdä. Liitän tekemiseen aina jotain arvoja ja arvostuksia. Kaikesta tulee liian merkityksellistä ja sen jälkeen kaikki muuttuu yhtä merkityksettömäksi.

Esimerkiksi nyt sitten tämä kuvataiteen tekeminen. Jos en pian muuta ajatusketjujani, tulee tästä samanlainen ajatus-merkitys-sotku, jollaisiksi ravintolakoulussa oleminen ja sosiaalityön opiskelu muodostuivat. Olen kai hieman yksinkertainen, sillä liitän pienissä aivoissani sen mitä tekee ja sen mitä on samaksi asiaksi. Kaikilla luultavasti on jonkin verran tällaista luulosairautta, mutta itselläni se tuntuu ylikorostuneen ja johtaneen päättömään harhailuun, sillä on paljon sellaista jota en halua olla. Ja jos oleminen ja tekeminen ovat sama asia – on kai myös paljon asioita joita en halua tehdä.

Mutta kun en myöskään halua olla se tyyppi, joka ei halua tehdä mitään. Perusteinaan heppoisia, itse luotuja eettisiä säännöksiä. Tähän tyyliin: ” En voi olla kaupassa töissä, sillä palveluammatit asettavat toisen ihmisen automaattisesti toisen alapuolelle – palvelijaksi” Juuri kyseisten heppoisten, idioottimaisten syiden vuoksi olen lopettanut kouluja. ”Minusta ei voi tulla sosiaalityöntekijää, sillä en halua kontrolloida muiden ihmisten elämää tai kertoa, mitä heidän tulisi muuttaa elämässään, jotta voisivat paremmin. Minusta ei ole siihen. ” tai ”Minusta ei voi tulla kokkia, sillä alalta ja koulutuksesta puuttuu täysin eettinen näkemys ja kokonaisperspektiivi luonnon toimintamekanismien suhteen, eli sen suhteen mistä ruoka tulee.” Toki vaikuttimina on ollut myös kyseisten alojen soveltuvuus omalle luonteenlaadulleni. Olen kuitenkin suurimmalta osaltaan tehnyt heikkouttani päätöksiä, jotka ilmaisevat ”sen sijaan että menisin sisälle epämiellyttävään positioon, ja yrittäisin muuttaa sen paikan paremmaksi itselle ja muille, olen pelkuri, ja lähden tekemään jotain muuta.”

Maailmassa on paljon töitä, jotka voitaisiin poistaa käyttämällä koneita, robotteja ja tietokoneita. Silti emme ole tehneet niin kovinkaan aktiivisesti. Olemme ehkä menneet puolitiehen. Rakentaneet itsellemme apuvälineitä esimerkiksi nostamiseen, sen sijaan, että olisimme alun perin rakentaneet härvelin, joka poistaa ihmiseltä tavaroiden manuaalisen siirtämisen tarpeen kokonaan. Ja miksi? Siksikö että olemme sitä mitä teemme? Ja jos emme tee mitään, emme myöskään ole mitään.

Esimerkiksi turkistarhauskysymyksen suhteen, sekä sellaisten teollisuuden alojen suhteen, joiden aika niin sanotusti on jo mennyt, luulen ymmärtäväni hieman molempia ”kiistan” osapuolia. Turkistarhauksen vastustajia ymmärrän täysin, eettis-rationaaliselta puolelta. Turkisten tuottaminen on mielestäni vastemielinen tapa tehdä rahaa, eikä sillä voi olla tulevaisuutta. En ymmärrä ihmistä, jonka mielestä on sopivaa käyttää eläintä kyseiseen tarkoitukseen, ja tarkoituksen lisäksi vielä sulloa elävä organismi koppiin, joka kooltaan ja virikkeiltään lähinnä pilkkaa eläimen olemassaoloa. 

Ja taas toisaalta, ymmärrän. Yksilön on tultava jollakin toimeen. Ja jos toimeentulon lähde tulee perintönä aiemmilta sukupolvilta, ja ”meillä on aina tehty näin”-tyylisesti, niin voi olla vaikeaa löytää mielekkäitä vaihtoehtoja. Ja sitten kun kaupunkilaiset (lue etuoikeutetut/hemmotellut), usein nuoret individualistit tulevat sanomaan, että se mitä teet, on väärin, niin onko muuta vaihtoehtoa kuin puolustaa itseään (ja olemassaoloaan) ja väittää vastaan?

Kun mietin sitä tilannetta, johon yksilö joutuu, kun häneltä viedään tekeminen pois, oli se sitten työtä tai harrastus, niin en pysty ehkä enää niin kovalla äänenpainolla, ainakaan yksilölle itselleen sanomaan, että se mitä hän tekee on väärin, ja hänen tulisi lopettaa. Toki tällä ajatuskuviollani laitan yhden yksilön työn ja mielenterveyden säilyttämisen korkeammalle jalustalle kun niiden tuhansien eläimien elämän ja hyvinvoinnin. Ihmisaivot ymmärtävät joskus paremmin ihmisaivoja kuin muiden lajien aivoja. Mutta tavallaan, juuri se, että en kykene ymmärtämään kaikkea, mikä liittyy eläimenä olemiseen, voisi olla yksi peruste miksi meidän tulisi jättää eläimet mahdollisimman paljon rauhaan.

Vaikka kokonaisuuden kannalta olisi hyvä, että kannattamattomat yritykset poistuvat keskuudestamme, on tietenkin yksilön kannalta enemmän kuin kamalaa, jos se, minkä varaan on rakentanut todellisuuttaan viedäänkin pois.

Tekemisen ja olemisen yhteenliittymässä on paljon hyvää, mutta myös todella paljon huonoa. Liitettäessä nuo kaksi yhteen yksilön identiteetti ja olemassaolo vaarantuvat aina kun tekeminenkin vaarantuu.

Rovaniemi-Helsinki

Rovaniemellä

Kun muutin Rovaniemelle, tiesin olevani keltanokka.  Tiesin olevani seudulta, joka on luettavissa tilastokeskuksen lukujen puolesta vähintään yhtä ”huono-osaiseksi” ja pahoinvoivaksi seuduksi kuin ”pohjoinen”. Siksi yllätyinkin, kun ainoa merkki pahoinvoinnista on lähinnä ollut naapurini krooninen tupakkayskä. Rovaniemi ei ole sitä Lappia, johon lukion luokkakaverini luulivat minun muuttavan. Myöskään Rovaniemi ei ole henkisesti läheskään sillä resurssien alennustasolla, johon lasken Kainuun seudun ja mahdollisesti osat Etelä- ja Pohjois-Karjalasta.

Rovaniemellä on enemmän taidetta, tapahtumia ja kapakoita kun ajattelin olevan. Sen sijaan ihmisiä, jotka näkisivät ja kuluttaisivat noita kolmea edellä mainitsemaani, tuntuu olevan vähemmän kun alun perin arvioin.  Etenkin talvella, pimeän aikaan näyttää siltä kuin ihmiset pakoilisivat ydinlaskeumaa.

Rovaniemellä on ihmisiä, jotka ovat syntyneet täällä, ja jääneet tänne – nuoria ihmisiä. Se on asia joka on hämmästyttänyt minua. Ei siksi, että ajattelisin Rovaniemen olevan asumiskelvoton paikka – päinvastoin. Vaan siksi, että en ole tottunut siihen, että synnyinpaikkakunnalleen voi (nuorena ihmisenä)jäädä, jos haluaa kouluttautua, saada ystäviä tai seurustella. Minulle noiden asioiden saaminen on tarkoittanut lähtemistä synnyinseudulta pois. Rovaniemellä on niin sanotusti jokaisen koulutustason koulu, joka mahdollistaa ainakin koulutuksen puolesta monenlaisten henkilöiden paikkakunnalle jäämisen. Piirit toki ovat ”sisäsiittoiset”. Kaikki tuntevat ainakin jonkun tutun tutun, jonka sinäkin tunnet – jos ette sitten satu olemaan sukulaisia.

Helsingissä

En oikein muista enää ensivaikutelmaani Rovaniemestä. Siksi siirrynkin kirjoittamaan Helsingistä ja sen tarjoamista ensivaikutelmista.

Ajatukseni Helsingistä vaihtelevat jatkuvasti. Hyvää on se, että ajatuksia herää. Siihen varmaan pyrinkin kun tänne muutin. Että saisi stimuloitua ajatuksiaan uuteen suuntaan muuttamalla asuinpaikkaa.

Rauhoittuminen ja keskittyminen on vaikeaa ja ajatukset pilkkoutuvat. Toki tämä voi johtua myös lyhyen ajan sisään tapahtuneista elämänmuutoksista, ei kaupungista.

Ihmiset liikkuvat kuin kalaparvet. Tietoisina välimatkasta toisiin kaloihin ja myös seuraten välillä toisia kaloja tajuamatta aivottoman seuraamisen vaaroja (auton alle jääminen tms.)

Harvat asiat ovat tärkeitä, jos otetaan huomioon koko ihmiselämä ja maailma. Me, ihmiskuntana olemme kehittäneet niiden oleellisten juttujen ohelle valtavan määrän oheistoimintaa, paskanpuhuntaa ja toistemme välttelyä.

Lentokoneet lentävät korkeammalla Helsingin kuin Rovaniemen yli. Tämä aiheuttaa ikävää ja haikeutta. Myös tähdet ovat kauempana ja heikompia.

Portteja ja aitoja on täällä enemmän. -- Kenties siksi myös täällä ollaan sisäsiittoisia.

Re-aktiivinen

Tekisi mieleni kirjoittaa siitä, kuinka olen ihmisenä muuttunut parempaan suuntaan viimeisen kolmen vuoden aikana. Paremmalla suunnalla tarkoittaisin parempaa makua, parempia arvoja ja arvostuksenkohteita, hellempää, hienompaa, kärsivällisempää, kypsempää suhtautumista maailmaan. Tarkoittaisin kenties myös parempaa elämäntilannetta, kaiken kaikkiaan kaikkea parempaa.

Valitettavasti en voi kuitenkaan näin tehdä. Myönnän, asiat saattavat joillain mittareilla olla ”parempia”. Ymmärrän ehkä enemmän monesta asiasta nyt, verrattuna vuoteen 2009. Mutta, mitään niin radikaalia en voi tehdä, että julistaisin tämänhetkisen minän paremmaksi ihmiseksi kuin 2009-vuoden ihmisen. Ensinnäkin, en tiedä tarkalleen mitä paremmuus on. Ja toisekseen, se mitä tiedän, on että muutos ei ole mikään yksisuuntainen voima.

Muutosta kuvataan usein nuolella. Itse olen yrittänyt ala-asteen mielikuvakartoista lähtien selvittää miten päin se nuoli piirretään. Ja melko usein olen pitkän pohdinnan tuloksena päätynyt piirtämään viivan molempiin päihin nuolen. Väittäisin, että kyseessä ei ole ainoastaan kyvyttömyyteni ymmärtää korrelaatioita, vaan tosiasiallinen muutoksen luonne.

Hävettää sanoa jotakin näin banaalia, mutta sanon sen silti. Asiat eivät ole yksinkertaisia. Muutos ei ole yksinkertaista. Osaanko sanoa miksi olen tämä ihminen, joka olen? En. Ja kyllä. Mutta sitä nuolta en osaa vieläkään piirtää. Jippu laulaa ”kuka teki minusta tän naisen”, kuitenkin samalla käsittääkseni itse vastaten kysymykseensä. Jos uskaltaisin väittää, että joku teki minut, eli aiheutti minussa sellaisia muutoksia, joiden takia olen se kuka olen, väittäisin kai samalla, että olen itse luovuttanut vallan jollekulle toiselle siitä, mitä minä olen ja miten minä muodostun.

Jotenkin outoa, mutta taas kirjoitan näköjään tästä puolesta ihmisyyttä, josta en niin välitä.

On myönnettävä, kyllä, olen luovuttanut ajoittain vallan minusta ihmisenä, jollekin toiselle. Miten se käy, se käy vihaamalla, rakastamalla, turhautumalla – eli kaikella sillä, mikä joidenkin mielestä luetaan ihmisyyteen. Tähän olisi ehkä se entinen minä, minä ennen muutosta, vielä lisännyt, että jos edellä kuvattu on ihmisyyttä, niin minä haluan irtisanoutua siitä. Liekö se vanhuus vai mikä, mutta nöyränä ilmoitan, että hyväksyn sellaisen ihmiskäsityksen, jossa joudun välillä luovuttamaan vallan minusta toisille. Vaikka vihaan Jipun sanomaa, että joku voi tehdä minut, myönnän, että asia on näin. Samaan hengenvetoon kuitenkin nostan sormeni, ja huomautan, että valta otetaan, mutta se myös annetaan. Lisää itsestäänselvyyksiä : valta on monimutkaista, valta ei ole yhdensuuntaista.

Jos minä lyön sinua, niin otanko minä vallan omiin käsiini? Otanko samalla sinun valtasi pois? Entä jos huomaat tulevan lyönnin, ja väistät? Kuka silloin ottaa vallan? Eikö väistäminen ole reaktiivista? Ja lyöminen aktiivista? Jotta lyönti olisi aktiivinen, mihinkään reagoimaton, täysin inspiroitumaton teko, täytyisi meidän kai elää tyhjiössä, tai lyöjän olla fyysisen tourette-spasmin kourissa.  Surullista, mutta ehkä voisi väittää, että koko olemassaolomme on reaktiivista. Reagoimme edelliseen, reagoimme ympäristöön, reagoimme toisiimme.

Ehkäpä humalassa tai krapulassa olemme vapaimmillamme. Olemme niin tyhjiä, ettemme kykene reagoimiseen. Kaikki menee ohi, emme edes tunne olemassaoloa tai ainakaan huomaa vastaantulevia autoja. Pinnalta katsoen näyttäisi siltä, että elämme ja reagoimme kaikista eniten humalassa. Haemme tappelua, seksiä, ruokaa, elämyksiä, kaikkea mitä sisäinen neandertalilaisemme haluaa. Mutta ainakin minä, ihmisenä, tietoisesti toimivana, valintoja ja harkintaa täynnä olevana ihmisenä vähenen humalassa. En reagoi, olen kuollut kala, ja seuraavana päivänä vielä kuolleempi kala.

Passiivinen. Sitä minusta tulee, jos ryhdyn miettimään itse itselleni asettamia raja-aitoja. Ajatella, että olen joskus toivonut ja uskonut, että pystyn elämään elämäni niin, ettei kukaan toinen vaikuta minuun ihmisenä.  Että he eivät pääse läpi, että he eivät pysty minuun, että he eivät tee minua, että he eivät saa otettua sitä valtaani, jolla mieleni pahoitetaan, sitä valtaa, jolla minut saa ihastumaan, sitä valtaa, jolla minut saa reagoimaan. Mutta kyllä minä reagoin.

Jos en aivan väärässä ole, niin meidän ihmisten kehittelemissä lauluissa, tv-sarjoissa, elävässä elämässä, käytämme usein sanontaa älä anna hänelle sitä tyydytystä*, että suuttuisit, että –löisit, että –itkisit. Mutta ehkä voisi, näin viisaana ja vanhana sanoa, että parempi olisi antaa. Sillä eikö se vasta valtaa olekin, että saat jonkun melkein reagoimaan, mutta sitten et kuitenkaan – ja miksi – siksi, että kyseinen ihminen ajattelee sinua ja vaikutustasi niin paljon, että reagoi reagoimiseen, vetää reaktionsa takaisin. Tulkoon mikä on tullakseen, ja muita vanhan kansan viisauksia…

 

(*don't give him the satisfaction - Noin 240 000 000 tulosta Google-haulla tai vaihtoehtoisesti Suomeksi à tekee mieli KOSTAA! - Katkeruus - Suomi24 

keskustelu.suomi24.fi › ... › Suomi24 › Suhteet › Tunteet › Katkeruus

5. heinäkuu 2008 – Älä anna hänelle sitä tyydytystä, että alat juosta perässä kostamassa - sehän vaan kertoo siitä, ettet ole päässyt hänestä yli. )

Vaikka voin nyt myöntää, että Te ihmiset vaikutatte minuun, en voi kuitenkaan sanoa erityisesti nauttivani tästä osittain pakolla viedystä vallantunteestani, ja osittain minun vastahakoisesti, mutta vapaaehtoisesti antamastani vallasta.

Jännittävää huomata mistä olen tänään kirjoittamiseni aloittanut ja mihin se on päätynyt. Vaikka koen olevani jatkuvassa muutoksessa ihmisenä, niin kirjoittajana näköjään jankutan samoja asioita tekstistä toiseen. Eräs onkin kirjoittanut, että taiteilijan tulisi tyytyä vain yhteen: ” Ihmisellä on vain vähän sanottavaa. Jos taiteilija ymmärtäisi luoda vain kerran, teoksen vaikutus kasvaisi hirmuisiin tehoihin” (Juhani Karila: http://www.hs.fi/digilehti/kulttuuri/Taiteilija+tyydy+yhteen+teokseen/a1339726526841)

Palaan taas jankuttamaan kun olen keksinyt samat asiat uudelleen.

Kenen joukoissa seisot

Luin Tuomas Enbusken pamfletin Ajatusten alennusmyynti, jossa ruoditaan uusliberalismin kohtaamaa, Enbusken mielipiteen mukaan epäjohdonmukaista ja epäreilua, kritiikkiä. Enbusken tekstin lukeminen vei minut oudolle tielle. Ensinnäkin, Enbusken kirjoittaminen on ilahduttavan humoristista ja provosoivaa, samaan aikaan järjen ja tunteen tuottaman aivotyöskentelyn hedelmäisää lopputulosta. Toisekseen, jos aiemmin olen selkeästi mieltänyt itseni poliittisilta mielipiteiltäni vasempaan kallistuvaksi, niin on todettava, että Enbusken teksti vähintään edisti matkaani erilaiseen ajatteluun.

Vaikka faktatietoa eri puolueiden politiikasta ja niiden ajamista asioista olen ottanut vastaan ja prosessoinut yläasteikäisestä lähtien, niin ehkä tietoa vielä enemmän poliittiseen identifioitumiseen on vaikuttanut puolueiden, ja heidän ”vastustaja”puolueidensa välittämät mielikuvat. Mielikuvat puolestaan johtavat joko samaistumisen tunteeseen tai vierauden kokemukseen.

Seuraavaksi pyrin käymään läpi vasemmiston ja oikeiston minussa herättämät ensimmäiset mielikuvat, ja sen miksi kenties olen samaistunut enemmän toiseen puoleen poliittisesta kentästä. En siis lausu seuraavaksi totuutta oikeistosta tai vasemmistosta, vaan pyrin lähinnä tutkimaan näiden politiikan eri laitojen tuottamia vaikutelmia.

Ja käyttäessäni sanaa vaikutelma, todella myös tarkoitan sitä – käyttämällä sanaa vaikutelma nimittäin vapautan itseni vastuusta sen suhteen että joku sattuisi närkästymään kirjoittamastani. Sillä vaikutelma ei ole mielipide, se on vain joku subjektiivinen aavistuksen ja vaiston kaltainen tiedonriekale – ei totuus. (Ehkäpä politiikassa ylipäänsä on kyse vaikutelmista, ei tosiasioista. Ainakin vaalien alla.)

En tarkoita vasemmisto-oikeisto –erottelullani pelkkää talouspolitiikkaa, vaan mukaan tulevat myös Suomessa vaikuttavien vasemmiston ja oikeiston luomat vaikutelmat siitä, mitä ne ylipäänsä puoluekentässään ajattelevat maailman menosta, ja missä ne näkevät muutettavaa tai säilytettävää.

Näihin vaikutelmiin liittyy erottamattomasti se positio josta tulen. Olen kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni sellaisessa kodissa, jossa on korostettu, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, ja että kaikkia ihmisiä on periaatteessa mahdollista pyrkiä kohtelemaan yhdenvertaisesti. Myös haiseville, köyhille, sairaille ja viinaan meneville voi puhua ja heitä voi katsoa myös silmiin niin tehdessään. Olen kasvanut ympäristössä, jossa on tuntunut olevan krooninen rahapula, kuitenkin eläen samaan aikaan valtavassa yltäkylläisyydessä. Yhteiskunnan silmissä yksinhuoltaja-taloudessa elävänä lapsena olen ollut kai jossain mielessä yksi niistä toisista tai reunalla elävistä. Jotakin sellaista kuitenkin, jota eivät yhteiskunnan valtaa- ja rahaapitävät kannusta olemaan.

Yksi syy, miksi vasemmisto on näyttäytynyt itselleni hyvänä, ja uusliberalistinen oikeistolaisuus lähinnä vastemielisenä on se, mistä nämä ”suuntauksien edustajat” puhuvat, miten ja miksi.

Vasemmisto korostaa ainakin puheen tasolla solidaarisuutta, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Heidän mielestään valtion tulisi olla vahva, ja markkinoiden valtiolle alisteiset. Myös vähemmistöjen ja huonompiosaisten ymmärtäminen ja heidän arvonsa tunnustaminen näyttävät olevan tärkeitä vasemmistossa.

Yleinen ulkopuolisuuden tunne ja syrjäytyneisyyden kokemus nuoruudessani (kuinka epätodellista se tosiasiassa olikaan) varmasti johti vahvaan tunteeseen siitä, että vasemmistopolitiikka on hyvä asia (ihan vain sen perusteella, että vasemmistolaisen suusta kuulee mainittavan syrjäytyneet, syrjäytetyt ja ulkopuoliset, ja oikeistolaisen suusta näitä kuulee harvemmin). Ja joskus tuntuu, että politiikassa riittää, että sanotaan ääneen tiettyjä asioita, niin ”politiikka” tuntuu jo olevan valmis.

Edelleen solidaarisuus, vapaus ja oikeudenmukaisuus ovat mielestäni tärkeitä perusarvoja, joiden pohjalta täytyy  lähteä tekemään politiikkaa. Tasa-arvo on minulle käsitteenä kriisissä, mutta siitä huolimatta tärkeä. Enbuskekin pohtii pamfletissaan, kuinka voimme olla ihmisinä tasa-arvoisia keskenään kun yksilöiden lähtökohdat ovat niin erilaisia. Ja mitä oikeastaan on vasemmiston kaipaama tasa-arvo? Ja merkitseekö tasa-arvo vasemmistolle ja oikeistolle eri asioita? Mutta periaatteellinen lähtökohta, että kaikilla olisi yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet toimia yhteiskunnassa on tärkeä.

Se, mikä vasemmistossa häiritsi, tutustuessani puolueeseen, oli sen tietynlainen jääräpäisyys suhteessa joihinkin asioihin. Itselleni tuntuu vieraalle, että työtä sinänsä korostetaan suuresti. Ja, että esimerkiksi teollisuuden työpaikkoja puolustetaan viimeiseen asti, vaikka tiedetään, että nyky-yhteiskunnassa ne ovat menettäneet arvonsa ja hyödyllisyytensä pitkällä ajanjaksolla. Utooppiset toiveet, ja ehkä jokin lapsellinen menneisyydenkaipuu ärsyttävät edelleen puolueen julkikuvassa. Vasemmistossa korostetaan yksilön oikeuksia suhteessa yhteiskuntaan ja valtioon. Yksilö nähdään vahvasti yhteiskunnasta vaikuttuvana, ja kaikki ihmisten ongelmat voidaan yhteiskunnallistaa.

Oikeaa puolta miettiessäni tulee heti mieleen monta seikkaa, joita pidin nuorempana hyvin luotaantyöntävänä, ja osittain vieläkin. Mielikuvieni oikeisto korostaa talouspolitiikkaa suuresti, yksilön, ja ihmisarvon jäädessä koneiston jalkoihin. Etenkään huonompiosaisia ei usein mainita. Enemmän mietitään kuinka saataisiin pidettyä saavutetut edut niillä, joilla on jo paljon – eli niillä ketkä myös äänestävät ja muutenkin toimivat usein aktiivisemmin yhteiskunnassa. Jos tulee puhetta syrjäytyneistä, tuntuu, että oikeiston ensimmäinen sana on sopeuttaminen. Talouskasvua ja epäeettisiä taloustoimijoita tunnutaan suojelevan. Puhutaan monesti enemmän hyvin toimeentulevan henkilön oikeudesta pitää rahansa (koska hän on jo vaurastumisellaan tuottanut rahallista ja sosiaalista hyvää yhteiskunnallemme) kuin vähemmän rahaa ansaitsevan henkilön asemasta. Tai jos puhutaan pienempiä seteleitä tahkoavan yksilön kohtalosta, se liitetään ajatukseen siitä, että tämä hyötyy kun isompia seteleitä tahkoavat edistävät talouskasvua. Ohitetaan yksilölliset vaihtelut, ja pelkistetään ihmiset massaksi esimerkiksi työllisyys- ja koulutustilanteen mukaan. Nähdään ihmisistä ensimmäisenä titteli, ja sen jälkeen se tuottaako yksilö yhteisölleen jotakin vai ei. (Sinänsä mielestäni tuottavuuspuheessa ei ole mitään vikaa, onhan se kiva jos ihmiset tuottavat hyvää ympärilleen, mutta jos tuottaminen on itseisarvo ja ihmisen arvo alkaa määrittyä ainoastaan tuottamansa materian perusteella, niin sitten en enää halua olla osa tuotantoketjua.) Yksilönvapaudesta puhutaan paljon, joka kuitenkin monesti ikävä kyllä tuntuu myös liittyvän yksilön oikeuteen ja tarpeeseen olla itsekäs ja paljon omistava. Etenkin kaltaiselleni hapuilevalle nuorelle on pelottavaa kuulla ison puolueen sammakoiden suusta, että ihminen on oman onnensa seppä, ja että virheitä ei saa tehdä.

Talouskasvua tuottavat tahot ja luonnon tuhoaminen ja sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus liitetään usein yhteen, josta syntyy ajatus, että kaikki suuryritykset ovat pahoja, ja eettisesti epäilyttäviä. Siellä, missä ollaan niin sanotusti lähempänä talouden pyöriä ja yhteiskunnan keskiötä, tunnutaan harvemmin puhuvan reunalla olevista ihmisistä tai asioista. Mutta miksipä keskellä tarvitsisi reunoja miettiäkään. Paitsi tietysti silloin kun reunoilta halutaan keskelle, ja tila keskellä alkaa käydä pikkuhiljaa pieneksi.

Vaikka maailmankuvani ja suomikuvani on laajentunut mahdottomasti viimeisen 5-10 vuoden aikana, niin silti jotkin asiat näkee pelkistämisfiltterin läpi. Politiikka on helpompi pelkistää vasemmistoksi ja oikeistoksi, hyväksi ja pahaksi.

Ja vaikka näen, että politiikassa toimivat ihmiset haluavat useimmiten tehdä maastaan vain hieman miellyttävämmän paikan elää, niin silti jotkin asiat edelleen herättävät tappeluhaluni.  Se mikä vihastuttaa, on että maailmassa on paljon täysin tunnustettua ja näin ollen kai sitten hyväksyttyäkin epäoikeudenmukaisuutta ja laiskuutta paremmin tekemisen halun sijaan. Kun itse on ollut jo noin kymmenen vuotta järkyttynyt ja huolestunut maailman tilasta, ei voi uskoa sitä, että ihmiset joilla on enemmän valtaa, statusta ja rahaa eivät vie maailmaa parempaan suuntaan. Siksi minä koen oikeudekseni olla vieläkin närkästynyt ja pettynyt moniin talouskasvua ja vapaata markkinatoimintaa ihannoiviin yksilöihin ja yrityksiin. Vapaat markkinat ja talouskasvu voivat olla loistava asia vasta sitten, kun ne tuottavat ainoastaan hyvää ja nolla prosenttia pahaa.  Oli se hyvä sitten, hyvä tuote tai eettisessä mielessä hyvä.

Muistan kuinka hämmästynyt olin kun ensi kertaa tajusin että nämä kaksi, vapaiden markkinoiden ehdoilla toimivan yrityksen ja eettistä hyvää tekevän idean, voi yhdistää. Se hämmästyksen tunne kertoo kaiken ennakkoluuloistani vapaata markkinataloutta kohtaan. Se kertoo, että minun elinaikanani vapaita markkinoita ei ole vielä tarpeeksi aktiivisesti ja aggressiivisesti käytetty tekemään tästä maailmasta parempi paikka. Ja se on outoa se, sillä juuri paremmaksi tekemiseen vapaat markkinat ovat loistava instrumentti. Tiedä sitten onko tämä samettihousu-humanisti-kasvissyöjien vika, koska he eivät ole kiinnostuneita yritysten perustamisesta ja talouden kentällä toimimisesta vai onko tämä talouselämän toimijoiden vika, koska he eivät ole kiinnostuneita oikeudenmukaisemmasta maailmasta.

Toivon että minä ja koko sukupolvemme ottaisi asiakseen tehdä maailmasta parempi paikka, niin sosiaalisesti, taloudellisesti, resurssien hyödyllisen käytön suhteen, ympäristön kuin yksilön ja ryhmien hyvinvoinnin kannalta.

Aivan loistavaa olisi myös, jos pääsisimme eroon paskanpuhumisesta ja mustamaalaamisesta politiikassa ja keskittyisimme olennaiseen, niin jotain hyvääkin voisi saavuttaa. Sillä paskanpuhumiseen ja mustaksi maalaamiseen menee turhaa aikaa, vaivaa ja rahaa. Sen kaiken kun voisi käyttää tuottavamminkin.

Täytynee tässä kohtaa muistaa, että kaiken politiikankin takana on ihmisiä – yksilöitä ja ryhmittymiä. Sama tulee muistaa talouden kohdalla. Talous ei ole, eikä saa olla – tosiasiallisesti tai mielikuvallisesti – mikään ilman kuljettajaa ajelehtiva laiva. Tuomas Enbusken tärkeimpiin ansioihin mielestäni pamflettinsa kirjoittamisessa kuuluukin nimenomaan tämä yksilön näkökulman laaja muistaminen. Välillä tuntuu, että juuri ne, joiden tämä yksilönäkökulma pitäisi muistaa, eivät sitä muista. Osalle poliitikoista ja muista julkisesti (sanan- ja rahan)valtaa käyttävistä ihmisistä näyttää olevan kovin helppoa sanoa, ketkä ovat tämän yhteiskunnan arvostettuja, hyväksyttyjä ja haluttuja jäseniä. Auktoriteetit sulkevat hallinnoimastaan piiristä pois jopa ne, jotka sinne aktiivisesti haluaisivat.

Tästä lähtien pyrin välttämään mielikuviin ja helppoihin sloganeihin tukeutumista perustellessani poliittista suuntautumistani – ja tämä luonnollisesti tekee vaikeammaksi minulle itselleni myös määrittää sen mihin minä kuulun, vasemmalle, oikealle, ylös vai alas.

Varmasti nopea ja ärtsy suhtautuminen politiikkaan on ollut osaltaan nuoruuden syytä – sitä haluaisi nopeasti päättää kuka on ja mihin kuuluu, jotta voisi myös helpommin olettaa kuinka muut suhtautuvat minuun. Sitä on etsinyt valmista mallia. Jos olen vasemmistolainen, sitten nuo porukat vihaa minua, ja nuo tykkää musta. Tavallaan on aivan ihana ja vapauttava tunne, kun ei tarvitse enää nuoruuden vimmassa etsiä yhtä vastausta tai ryhmää johon samaistua. Voin olla vain tämä yksilö joka olen, ja samaistua milloin kehenkin.  Olen alkanut pitää huoltoasemista ja niin sanotuista tavallisista, varsin profiloitumattomista baareista ja ympäristöistä. On tärkeää voida tuntea itsensä vain yhdeksi ihmiseksi muiden, aivan yhtä mysteeristen ja moniulotteisten ihmisten joukossa. Sen tunteen takia kannattaa joskus kävellä Länsikankaalta Ounasvaaralle tai Kalliosta Eiraan ja takaisin.

Todellisista ja epätodellisista naisista ja miehistä

 Ensinnä tiedotusluontoinen asia: teksti sisältää vahvaa kielenkäyttöä, ja johtuu lähinnä aiheen herättämistä tunteista. En halunnut jostain syystä tämän tekstin kohdalla sensuroida lapsellisen tunteikasta näpyttelyäni, joten luvassa on autenttista, vihaista minua. 

Osa ihmisistä tuntee jotenkin asiakseen pitää meitä naisia vähän sellaisina voivoteltavina kohteina. Sekä naiset, että miehet.

Kaksi suhtautumistapaa, jotka saavat vereni kiehumaan:

Yksi. Se, että tämä justiinamainen naishahmo on alkanut elää meidän todellisten naisten keskellä ihan omaa elämäänsä. En siedä sitä, että osa miehistä ajattelee sen justiinamaisuuden olevan jotenkin perustavanlaatuinen osa naiseutta. Että me oltaisiin naisina jotenkin hormonien tai yleisen naisluonteen takia ärtsyjä nalkuttajia. Myöskään en siedä, että osa naisista käyttää tätä tilannetta hyväkseen. ”Koska olen nainen, saan käyttäytyä paskamaisesti ja vaatia puolisoani ymmärtämään raivareita ja nalkuttamista”

Tietenkään en ole sitä mieltä etteikö saisi nalkuttaa jos siihen on aihetta. Mutta jos sinulla on niin tyhmä puoliso (olet sitten mies tai nainen), että sille täytyy nalkuttaa että se tajuaisi mitään, niin kannattaisiko säästää omia ja sen toisen voimavaroja ja lähteä lätkimään? Toimiva ratkaisu muuten tilanteeseen, jossa joku huomauttaa tunteellisen ja eloisan käytöksesi johtuvan siitä että olet sitä Toista sukupuolta, on lähteä tilanteesta pois. Koska kuten Simone de Beauvoirkin jo aikanaan huomasi, on turhaa yrittää esittää tällaisille henkilöille vasta-argumenttia, tai edes vetää pataan. Heidän puoleltaan asia on nimittäin loppuunkäsitelty. Kaiken mitä sanot, voi ohittaa sillä, että olet nainen, ja juuri siksi ajattelet niin kuin ajattelet.

Kaksi. Se, että mies suhtautuu poikkeuksellisen usein pelastusmentaliteetillä naiseen. Onneksi tämä asenne on häviävä luonnonvara miesten keskuudessa. Vaikka eläisin normaalia arkea, kokee joku, että hänen tehtävänsä miehenä on tulla pelastamaan tämä nainen. Ja tämä ehdottomasti liittyy sukupuoleen, ja mahdollisesti vastavuoroisuuden periaatteeseen, niin, että jos tämä mies pelastaa minut, esimerkiksi nyt sitten rientämällä paikalle koska tietää, että asunnossani täytyy tehdä jotain, joka voidaan tulkita ”miehen töiksi”, saattaa hän aivoissaan tiedostamattomasti tai tiedostaen ajatella että nyt hän todellakin saa. Siis sitä, s-e-k-s-i-ä.

Ehkä tätä miehen oletusta enemmän vielä, minua vituttaa se, jos joku nainen käyttää hyväkseen tätä huomaamaansa asiantilaa. Sillä, sillä hyväksikäytöllä hän edelleen saa tämän valheellisen ja vituttavan tilanteen jatkumaan. Osa naisista kokee että heitä tulee kohdella sellaisina naisina kuin he ovat eli prinsessoina, keisarinnoina ja palveltavina. Koen tämän suhtautumistavan lähes yhtä oksettavana kuin sen, että osa tämän maailman miehistä (sekä naisista) ajattelee, että naisen paikka on miehen lattiamattona ja synnytyskoneena. Toki palveltavaksi antautuminen on mukavaa ja hyväksyttävää. Mutta - jos se liitetään pelkkään naissukupuoleen liittyväksi kansalaisoikeudeksi, niin se on silkkaa paskaa.

Sekä miehet että naiset ylläpitävät näitä maailmantiloja. Meidän tehtävä on ”tasa-arvoisissa maissa” viedä näitä pikkuasioita eteenpäin, sillä naisten sortoa järjestelmällisesti ylläpitävissä maissa se ei ole mahdollista, ellet halua menettää naamaasi. Monessa mielessä.

Ja vielä bonusnumero. Jos haluan puhua jostain asiasta, niin se mielletään sellaiseksi naiselliseksi hömpötykseksi puhua asiat halki. ”Voi ei, nyt se haluaa puhua.”

Tässä nyt oli nämä naisiin liittyvät stereotypiat mitkä ketuttavat, mutta löytyyhän noita miestenkin puolelta. Miesten tulee joidenkin mukaan olla vahvoja, niin henkisesti kuin fyysisestikin, vain koska he ovat miehiä. Jos näytät herkkyyttä, muutut heikoksi ja naismaiseksi tai vähintään homoksi. Sinun täytyy, koska olet mies, tuoda leipä perheelle pöytään. Naisille ei saa olla ilkeä, koska he ovat naisia ja siten heikompia. Parempi pitää asiat sisällä, ja kuunnella sitä nalkuttamista. Koska olet mies, tulee sinun osata tapella ja puolustaa naisia, ruokaa ja tulta.

Toki voidaan kyseenalaistaa se, ovatko mies- tai naisstereotypiat edes ongelmana pidettäviä asiantiloja. Onko se haitallista tai paheksuttavaa, että yhteiskunnassa tai sosiaalisissa ryhmittymissä kohdellaan eri tavalla riippuen sukupuolesta? Jos käsityksemme on se, että miehet ovat miehia ja naiset naisia, niin luultavasti emme näe syytä muuttaa paljoakaan. Edellä mainitsemani minua henkilökohtaisesti ärsyttävät asiat eivät välttämättä ole yhteiskuntajärjestyksen ja tasa-arvon kannalta niitä olennaisimpia asioita, mutta vaikuttavat kuitenkin ihmisten arkeen yhtälailla kuin tärkeämmätkin tasa-arvokysymykset.