Totuuksia

Muistan kuinka yllätyin kun ensimmäistä kertaa luin tieteellistä tekstiä. Oletin aiemmin, että tieteen tekemisessä oleellisinta on totuuden löytäminen. Voi sitä järkytystä, kun ymmärsin, että asia ei ole niin. Ensin tuli pettymys ja petetyksi tulemisen tunne, seuraavaksi ymmärrys. 

Ainakaan ihmis- ja yhteiskuntatieteissä absoluuttista totuutta ei tunneta. Tai jos tunnettaisiin, maailmamme näyttäytyisi yhtäkkiä hirvittävän julmana ja jyrkkänä. Lapsena tai nuorena haluamme löytää totuuden ja yksiselitteisen todellisuuden, jotta voisimme ymmärtää kuinka suhtautua ympäröivään maailmaan. Hieman kasvettuaan huomaa, että onkin oikeastaan lohdullista, jos ei ole olemassa yhtä totuutta. 

Aina tulee miettiä mitä vaikutuksia julkilausutuilla totuuksilla on. "Tyhmyys kulkee geeneissä." tai "Kaikki naiset voivat saada orgasmin" tai "Vain osa naisista pystyy saamaan orgasmin" ovat kaikki jotensakin julmia julkilausumia. Jos tunnustaisimme noiden väitteiden totuudellisuuden, aiheuttaisimme luultavasti hyvin paljon mielipahaa pienessä hetkessä. Kuinka helppoa onkaan sanoa joku asia totena. Mutta totuuden hyväksyminen on sen verran vaikeaa, että joskus on parempi sanoa, ettei ole yhtä totuutta.

Mitä esimerkiksi seuraisi, jos väite "kaikki naiset voivat saada orgasmin" pitäisi paikkansa? Ne naiset, jotka eivät ole saaneet orgasmia olisivat taipuvaisia ajattelemaan että he tekevät jotakin väärin, kun he eivät ole vielä saaneet orgasmia. Toinen vaihtoehto olisi, että tieto lohduttaisi ja antaisi toivoa: "olen nainen, kaikki naiset voivat saada orgasmin, siispä minäkin". Väite "vain osa naisista pystyy saamaan orgasmin" puolestaan veisi tilanteeseen, jossa naiset pelkäisivät, että he ovat se osa joka ei pysty saamaan orgasmia. Etenkin jos väite perustuisi lääketieteellis-fysiologiselle perustalle, ja selviäisi, että vain osalla naisista on jokin "osanen" joka aiheuttaa orgasmin, jäisivät ne naiset, jotka eivät ole saaneet orgasmia, odottamaan jotakin teknistä apua tilanteeseensa. (Tässä kohtaa voin suositella tiededokumenttia "G-pistettä etsimässä")

Kun lukee tieteellistä tekstiä, etenkin jos kyseessä on feministinen lähestymistapa tieteeseen, tulee väistämättä eteen ajatus tieteen poliittisuudesta. Itselleni oli hämmästyttävä kokemus huomata, että väitteitä ei määritellä pelkästään sen mukaan, ovatko ne totta vai eivät, vaan sen mukaan mihin lopputulokseen tietyt väitteet johtavat. Voimme, ja usein aktiivisesti valitsemmekin todellisuutemme. 

Esimerkiksi sosiaalityön teorioissa (tässä kohtaa sosiaalityöntekijät nauravat) riippuen siitä millaisen ihmiskäsityksen ajattelemme olevan oikea, tulemme myös valitsemaan työtä ohjaavan eettisen viitekehyksen. Etenkin ajatus siitä, että tietyt yksilöt syntyvät tyhmempinä, laiskempina ja ylipäätään huonompilahjaisina maailmaan, johtaa helposti ajatukseen siitä, että näitä yksilöitä on ohjattava oikeaan suuntaan, ja että meillä, parempilahjaisilla on oikeus päättää heidän kohtalostaan. Toivon, ettei yksikään sosiaalityöntekijä allekirjoita äskeistä.

Tiedettä ja politiikkaa ei saa erilleen toisistaan. Jos olemme tieteellisten tulosten avulla tulleet siihen päätelmään, että perusturvan antaminen samansuuruisena kaikille johtaa laiskuuteen ja anarkiaan, alamme luultavasti kannustaa sellaista poliittista päätöksentekoa, joka johtaa toiseen suuntaan, eli tiukempaan kontrolliin "ilmaisen rahan" suhteen. 

Ja jos tutkijat sanovat meille, että nainen on luonnostaan passiivisempi ja vähemmän kunnianhimoinen kuin mies, alamme luultavasti ajatella, että on aivan luonnollista että, naisia ei ole yhteiskunnan johtoportaissa. Olisi mielenkiintoista tietää millaisiin poliittisiin suuntiin päättäisimme mennä, jos paljastuisi, että homous on valinta, eikä jotain synnynnäistä. Tai päinvastoin, jos homous olisi geeneissämme, sen sijaan että voisimme valita homouden.

Ehkä luonteestamme ihmiskuntana kertoo se, että saamme väännettyä asioista, jotka eivät näyttäisi olevan millään lailla etiikan piiriin luettavissa, eettisiä probleemia. Täytyykö meidän työntää rantautuneet valaat takaisin mereen vai ei? Voinko nostaa pesästään pudonneen linnun takaisin kotiinsa? Mitä seuraa jos emme uskokaan ilmastonmuutokseen? Mihin oikeastaan voimme edes ulottaa oikeuskäsityksemme?

Ajattelin joskus, että lapsille tulisi jo varhain tähdentää, että harvat asiat ovat yksiselitteisen totta ja oikein. En tiedä kuinka meille sitten kävisi. Kasvaisiko kaikista lapsista eksistentiaalikriisiä potevia nihilistejä, jotka eivät uskalla uskoa mihinkään? Ehkä lapsia on parempi huijata, jotta he selviävät hengissä aikuisuuteen. 

Oiva esimerkki siitä, kuinka vaarallista puuhaa totuuden julistaminen on, ja kuinka suuri vastuu tieteentekijöillä on: Yle Teema Tiededokumentti: G-pistettä etsimässä --> http://areena.yle.fi/video/1333654493503

Post Scriptum: Valitettavasti en tullut käsitelleekseni tietoa filosofiselta kannalta, mutta ehkä vielä joskus...

Viikset ja järki

Minun on vaikea pitää Anders Behring Breivikiä epäinhimillisenä. Miksikö? No koska sillä kasvaa parta! Hitlerillähän oli melkeinpä aina se sama pikku tupsu nenänsä alla. Mielestäni samanlaisen parran pitäminen, ainiaan, voi olla merkki sinnikkyydestä ja jämäkkyydestä, mutta ehkä enemmänkin silmittömän julmasta periksiantamattomuudesta, joka ulottuu hulluihin mittoihin. Jos mies ei kestä muutosta partakarvoissa, tuskin hän kestää muutosta ympärilläänkään. Ehkä oman muotonsa ylläpitäminen antaa jonkinlaisen illuusion muuttumattomuudesta ja historiallisuudesta.

Miten onkin, että historiaan, niin hyvässä kuin pahassa, jääneistä henkilöistä säilyy dokumenteissa sekä mielissämme jokin ikoninen yksityiskohta. He jäävät muuttumattomina patsaina historiaan. Jos minusta tehtäisiin patsas, haluaisin sen ehdottomasti olevan jokin äärettömän postmodernistinen, värikäs, hullu, alati muuttuva valoinstallaatio. Maailma muuttuu, mutta hyvä ja paha tuntuvat aina näyttävän samalta.

Viimeaikaisissa kuvissa Breivikillä on erilainen parta kun aiemmin. Jotenkin tällainen muutos naamakarvoituksessa on kovin syvästi inhimillistä. Ensimmäisenä minulle tuli mieleen, että no se on kyllästynyt omaan naamaansa ja on sen takia kasvatellut karvaa sinne tänne. Vaihtelun vuoksi. Jotenkin ajattelisi, että jos ihminen on valmis hylkäämään kaiken sen edessä että kokee tähdelliseksi tappaa noin sata ihmistä, niin tämä silloin myös lakkaisi välittämästä siitä, miltä näyttää. Mutta ilmeisesti ei.

Mutta toisaalta, näillä samoilla, tämänpäiväisillä aivoillani olen ajatellut, että horoskoopeissakin on joku logiikka. Valitettavasti en jaksa tehdä horoskooppien kohdalla tutkimustyötäni kovin hyvin, sillä on mielestäni ikävystyttävää lukea kuinka tähdet ja vuodenajat vaikuttavat luonteenpiirteisiini. Huolimatta siitä, että en pidä tähtien asentoa mitenkään erityisen luotettavana itsetuntemuksen lähteenä, olen suostuva myöntämään, että horoskoopeillakin on joku oma mystinen logiikkansa, ja että joku sitä ymmärtää. Tämän perusteella, olen ajatteleva myös, että on ihan ok perustaa olemassaolonsa miettiminen horoskooppien merkkijärjestelmän loogisuuksiin nojaten. Arvostan aina ihmisten pyrkimystä ymmärtää asioita luomalla järjestelmiä, loogisia kokonaisuuksia.

Nyt hieman asiaa tarkemmin mietittyäni huomaan, kuinka vaaralliselle tuntuu arvostaa logiikkaa ajatusjärjestelmänä sinänsä. Harhailevat ajatukset eivät ole vaarallisia. Niillä ei ole päämäärää. Ilman päämäärää ei murhata ihmisiä järjestelmällisesti. Harhaillen ei keksitä juutalaisten tai muslimien murhaamisen olevan olennaista ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. 

Ajatukset, etenkin omat tulee kyseenalaistaa muutaman kerran, ennen kuin alkaa toimia henkilökohtaisen uskonsa mukaan. Uskomustensa takana olevan logiikan lähdekirjallisuus tulee tarkistaa uudelleen ja uudelleen. Mutta siltikin, vaikka ajatteleminen olisi vaarallisinta huvia, ehkä ajattelematta jättäminen ja järkensä käyttämättä jättäminen on suurempi vahingontuottaja. Kuinka paljon voitaisiinkaan pelastaa, jos sen sijaan että, "hän toimi vain saamiensa ohjeiden ja lakien mukaan", hän käyttäisi omaa harkintakykyään ja järkeään ja vastustaisi vääräksi ja järjettömiksi kokemiaan asiaintiloja. 

J. Kaaron sanoin: ”Aristoteles määritteli käytännön viisauden yhdistelmäksi halua ja kykyä toimia moraalisesti oikein. Viisas ihminen tietää, milloin on moraalisesti oikein toimia sääntöjen vastaisesti. Tai toisin päin, viisas ihminen ei tarvitse sääntöjä toimiakseen moraalisesti oikein.” http://www.hs.fi/juttusarja/kaaro/artikkeli/J%C3%A4rjen+asialla/1135269258921


Postuumia Scriptuumia vielä sen verran, että minähän en siis pidä mitenkään epäloogisena arvioida ihmisiä heidän kasvokarvoituksensa perusteella, mutta olkaatte vapaita olemaan eri mieltä.

Minä vai Muut? - Molemmat

Olen pohtinut, että riittääkö toisen ihmisen ajatteleminen, vai onko vasta teoilla väliä kun mitataan sitä välitätkö jostain ihmisestä vai et. Se miten suhtaudut muihin ihmisiin ja heidän kanssaan viettämääsi aikaan suhteessa "omaan aikaasi" on mahdollisesti jäljitettävissä kokonaiseen elämänasenteeseen. Aikomuksenani ei ole asettaa mitään elämänasennetta toisen yläpuolelle tai paremmuusjärjestykseen, vaan tutkailla asiaa sanallisesti.

Oma asenteeni, jonkinlaisen uskontunnustuksen muodossa: Minä, ja vain minä olen elämäni päätähti. Minun tulee itse päättää asioistani, ja löytää tieni sinne minne olenkaan menossa. Vaikka muut ihmiset ovat tärkeitä, ja pidän heistä kovasti, tulee minun asettaa itseni heidän edelleen, sillä elämiä on vain yksi ja tämä on minun elämäni. 

Voin saada muilta ihmisiltä paljon, ja olen saanut ja toivottavasti voin antaa ja saada vielä jatkossakin. Koen muut ihmiset elämää rikastuttavina, mutta ajoittain myös päänvaivaa aiheuttavana pulmana. Tunnustan muiden ihmisten vaikutuksen elämääni. Yksin en olisi mitään. Mutta itsenäinen minun täytyy silti olla.

Tiedän, että joidenkin mielestä vietän liian vähän aikaa ystävieni kanssa. Monet paheksuisivat jos tietäisivät kuinka harvoin soitan itse kenellekään. Minä varmasti otan enemmän kuin annan ystävilleni. Se on surullista, mutta totta. Osa tästä on varmasti laiskuutta ja jaksamattomuutta, osa puolestaan tulee asenteestani, joka pakottaa minut jatkuvaan itseanalyysiin ja pohtimiseen, joka puolestaan vie paljon energiaa ja aikaa. Tällöin ei jää niin paljon aikaa tai energiaa muille ihmisille. Olen edistynyt tässä asiassa kuitenkin hieman. Ennen annoin itsestäni muille ihmisille ehkä 5-10%, ajallisesti ja energiallisesti. Muiden ihmisten miettiminen saattoi kuitenkin viedä ajastani jopa 70%. Nykyisin luulisin että suhdeluvut ovat hieman terveellisemmät. 

Mieleeni ponnahti pieni pätkä ohjelmasta Heimovaimot. Ohjelman ideana on, että yksi nainen länsimaisen kulttuurinsa keskeltä lähtee kokeilemaan elämää jonkin heimon keskellä. Ajatuksena on varmasti ollut individualistisen ja kollektiivisen kulttuurin vertailu ja heimojen yhteisöllisen elämäntavan ihannointi. Usein ohjelman naiset kuitenkin tuntevat ulkopuolisuutta ja vierautta kokeilunsa aikana. Yksi nainen reagoi elämänmuutokseen niin voimakkaasti, että tämä alkoi masentua, eikä enää kokenut tuntevansa itseään itsekseen. Syynä oli heimoelämän yhteisöllisyyden niin voimakas läsnäolo, että yksilöllisyyteen ei ollut tilaa. Yksilön tietoisuus oli osa yhteisön tietoisuutta.

Ensin ajattelin, että onpa nyt herkkänahkainen nainen kun noin reagoi, mutta pian tajusin, että olisin itse varmasti seonnut vielä nopeammin. Minulle yksilöllisyys ja yksilönä eläminen on kaikki kaikessa. Jos minun tulisi elää symbioosissa jonkun toisen tai toisten kanssa, alkaisin hyvin pian voida pahoin. En sano että tämä on hyvä asia, mutta asia on kohdallani näin. Tiiviisti yhteisössä elävien hyvinvointi nimittäin perustuu varmasti juuri yhteisöön ja yhteisvastuuseen. Jos ottaisimme yhteisöstä pois koko ikänsä sellaisessa kasvaneen, ja laittaisimme tämän vaikkapa Suomeen, Helsinkiin yksin, niin melko nopeasti yhteisön kasvatti alkaisi voida pahoin.

Yksilökulttuureista ja yhteisökulttuureista puhuttaessa keskitytään monesti vertailemaan niiden käytännönjärjestelyjen erilaisuutta, ja monesti päädytään ylistämään yhteisöllisyyden tuottamaa hyvinvointia ja ulosnäkyvää iloa. Toki jos järjestäisimme elämämme enemmän yhteisömuotoon, säästäisimme luonnonvaroja monella tapaa ja olisimme enemmän kosketuksissa toisiimme ja yhteisölliseen luonteeseemme. Yhteisöllisyys on hieno asia, ja sitä on helppo ihannoida näkökulmastamme, kunhan siihen ei tarvitse itse täysipäiväisesti osallistua. Se mistä ei puhuta, on juurikin kokonaisen tietoisuuden tai tajunnan tilan erilaisuus, kun verrataan yhteisöelämää ja yksilökeskeistä elämäntapaa. Yhteisöpainotteisessa elämässä yksin vietettyä aikaa ei pidetä arvokkaana, sillä se ei tuota yhteisölle mitään. Omakohtaisesti olen huomannut, että seurassa en pääse tietoisuudessani sellaiselle syvälle ja uniselle matkalle, kuin yksin ollessani pääsen. Toisten huomioiminen, sanallisesti ja tilallisesti vie sen verran energiaa, että energiaa tuskin enää syviin yksityisiin mietteisiin samanaikaisesti jää.

Pidän arvossaan sitä, että ihmiset jaksavat huolehtia toisistaan, mutta myös sitä, että ihmiset pitävät omaa itseään arvossaan. Omien tarpeiden ja halujen kuunteleminen on mielestäni tärkeää, eikä niiden kuuntelemista pitäisi joutua häpeämään. On aivan eri asia kuunnella haluaan ostaa viisi törkeän kallista suihkuvenemoottoria ihan huvikseen, kuin kuunnella haluaan toteuttaa itseään. Toki venemoottoreiden ostaminenkin voidaan tulkita itsensä toteuttamiseksi, mutta itse tarkoitan enemmän hiljaisempia ja pienempimuotoisia ja vähemmän rahaa vaativia itsensätoteuttamishaluja. Itsensä kuunteleminen tulkitaan liian usein itsekkyydeksi. Tiettyjen päätelmäketjujen seurauksena eräät ajattelevat, että homot ovat itsekkäitä, kun eivät ajattele yhteiskuntansa parasta, eli ole heteroita ja hanki lapsia. En halua elää maailmassa, jossa "yhteisön paras" menee automaattisesti yksilön itsensätoteuttamistarpeiden yli. Meidän on tunnistettava mikä on yksilönvapautta ja mikä vain röyhkeää itsekkyyttä.

Kaikesta huolimatta tässä taisi taas käydä niin, että päädyin kuitenkin asettamaan tietyt asenteet paremmiksi kuin toiset. Olen kovin pahoillani, mutta tunnustan olevani yksilönvapauden ja yhteiskuntavastuun puolella! Tämä asenne ei kuitenkaan poista yksilön vastuuta eikä yhteiskunnan vapautta.

Taidetta täytyy vähän pureskella

Heräsin aamulla ajatukseen. Se muodostui tässä kirjoittaessa ajatukseksi taiteilijoista ja taiteen tekemisestä. On hienoa jos ihminen näkee arvokkaana sen mitä tekee. Enkä nyt puhu mistään typerästä itserakkaudesta tai valheellisesta ylpeydentunteesta. Kyse on siitä, että luottaa omaan näkemykseensä ja uskaltaa laittaa sen muiden arvioitavaksi. 

Rupesin miettimään niitä nykytaiteilijoita, joiden töitä monesti ainakin yläasteella haukutaan ja ihmetellään, että tuoko nyt sitten on taidetta. Mutta, ajatellaanpa hetki. Entä jos se yksi punainen pikku pallura valkoisella pohjalla on sen taiteilijan keino sanoa: minä olen tässä, kunnioittakaa minua! Entä jos se taiteilija laittaa koko minuutensa, eli kaikkensa siihen työhön. Ja sitten me lyttäämme sen tekotaiteeksi ja roskaksi.

En sano, että kaikesta taiteesta täytyisi pitää, jotta voi kutsua itseään ihmiseksi. Mutta ehkä toivoisin, että ihmiset yrittäisivät ymmärtää enemmän. Jos et ymmärrä jonkun taideteosta, sitä punaista pilkkua valkoisella, ei se mielestäni kuitenkaan oikeuta kutsumaan sitä roskaksi tai taiteilijaa valehtelijaksi. Ehkä vasta sen jälkeen kun olemme yrittäneet ymmärtää, voimme alkaa arvostella toisiamme.

Energiakenttiä ja potentiaaleja

Kuinka voi olla niin väärässä itsestään? Kun mietin itseäni, tai tarkemmin omaa minäkäsitystäni, nyt ja aiemmin, tulee eteen se tosiasia, että en taida olla oikein kartalla siitä millainen minä olen. Vielä yläasteella ja lukiossa, ehkä vielä vuosi tai pari sitten ajattelin olevani epäsosiaalinen erakko, pessimisti ja negatiivis-kyyninen valittaja.

Nyt huomaankin että enhän minä ole oikeastaan yhtään tuollainen! Tai jos olen, niin se on vain väliaikaista. Pohjimmiltani ajattelen muista ihmisistä hyvää, ja olen perusasenteeltani elämänmyönteinen. Olen elänyt nietzscheläistä kyynisyysaikakautta, mutta ymmärtänyt, että se ei johda mihinkään, jos se on elämän pääsisältö.

Olen kaksikymmentä vuotta luullut olevani rauhallinen ihminen, mutta viimeisten kahden vuoden aikana joutunut huomaamaan, että tämä luuloni on täyttä potaskaa. Minä olen yhtä rauhallinen, kuin tuuliviiri tuulisena päivänä, tai sika ennen teurastusta.

Onko kyse tosiasiallisesta muutoksesta vai muutoksesta siinä miten näen itseni? Mietin myös ympäristön vaikutusta tähän kaikkeen. Olenko minä itsenäisesti muuttunut? Olenko minä aktiivisesti muuttanut omaa käsitystä itsestäni, vai onko kohdalleni kenties sattunut vain toisia ihmisiä, joiden kautta olen voinut peilata itseäni uudella tavalla?

Kyseessä on taas tämä sama asia, josta jauhan niin usein. Kuinka voimme yrittää selvittää lähtösyyn ja asioiden väliset kausaliteetit? Toki voi pohtia onko se edes tarpeellista. Mutta itselleni se tuntuu olevan tarpeellista. Kenties siksi, että jos tiedän mistä muutos alkaa, ja miten se saa voimansa, voin pitää elämäni jatkuvassa positiivisessa muutoksessa.

Mieleen tulee myös, että onko negatiiviseen mieltyvillä ihmisillä oikeasti mitään negatiivista välttämättä heidän ”sisimmässään” vai onko heidän seuransa kenties negatiivista sillä tavalla, että se johtaa väistämättä negatiiviseen elämänasenteeseen myös heissä itsessään. Näitä asioita on tietysti erittäin vaikea, ellei mahdoton tutkia, sillä ihmisten väliset vaikutussuhteet ovat hieman monimutkaisempia kuin esimerkiksi kemian tai fysiikan.

Olen kuullut muutamalta ihmiseltä väitteen siitä, että tiettyjen ihmisten seurassa vain tulee negatiivinen ja epämiellyttävä olo. Luonnollinen reaktio tietysti on välttää tällaista seuraa. Ihmiskohtaamisissa on ilmeisesti jotain mystistä, sillä useinkaan en ole kuullut että kukaan pystyisi konkreettisten esimerkkien kautta selittämään tällaista negatiivista tunnetta. ”On vain sellainen tunne” tai ”kemiat eivät kohtaa”. Entä jos kyse on vain eroavuudesta siinä, kuinka sinut ja se toinen ihminen on opetettu ilmaisemaan itseään? Jotkut saattavat ilmaista hermostuneisuuttaan ja vaivautumista tilanteesta selittämällä loputtomasti kuinka kaikki on niin ”vali vali vali” ja ”mäkä mäkä mäkä”.

Vaikka tunnistaisin, että toinen ihminen käyttää tällaista negatiivista ulostuontia tapanaan lievittää kokemaansa stressiä, en silti pysty kokemaan kyseistä seuraa sen miellyttävämpänä. Se on harmi, sillä kaiken sen negatiivisen selityksen alla saattaa olla ihan kiva tyyppi. Tavallaan tällainen tapa valikoida seuransa tuntuu armottomalle ja väärälle. Mikä oikeus minulla on syrjiä ihmisiä jotka ovat tottuneet käyttäytymään eri tavalla kuin minä? Tuntuu surulliselle myöntää, että olemme jonkun kanssa saman lajin edustajina kuitenkin niin erilaisia, että emme tule toimeen.

P.s. Todelliset hipit puhuvat ”energioista”. Kuinka mystistä. Se on jännittävää kuinka osa ”hipeistä” väittää olevansa ihmisten puolella, ja vastustavansa pahaa. Kuitenkin he kokevat oikeudekseen syrjiä tiettyjä ihmisiä, koska ”ne lähettävät sellaista negatiivista energiaa, enkä mä halua sellaista lähelleni” Eikö todellista solidaarisuutta ja ihmisrakkautta olisi kuitenkin pyrkiä näkemään myös siinä energiasyöpössä hyvyyttä ja inhimillisyyttä?

Välimatkoja

Olen päätynyt viime aikoina hyvin monesti ja monessa paikkaa pohtimaan tilaa. Sitä, kuinka tila ja sen funktio vaikuttavat meihin huomaamatta.

Esimerkiksi junassa saatamme istua vain kymmenen sentin päässä toisistamme. Vaikka emme edes tuntisi vieressä istuvaa ihmistä! Yleensä tuntemattomien ihmisten välinen etäisyys on ainakin metrin verran. Täyteen ahdetussa junassa saattavat toisilleen tuntemattomien kädet hipaista toisiaan. Kuinka vaivaannuttavaa! Mutta kaikesta vaivaannuksesta huolimatta jatkamme eloamme kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Toinen läheisyydessään vaivaannuttava paikka on vastaanotto, lääkärin, apteekin tai kelan toimiston istuma-alue. Siellä me möllötämme, katsellen toisiamme vaivihkaa. Olin hakemassa pitseriasta itselleni ruokaa eräs päivä. Odotin ruokaani, ja pitseriaan tuli yksi asiakas minun jälkeeni. Siellä hartaassa tunnelmassa odotimme molemmat ruokaamme, yksinäisinä, mutta varmasti tietoisina toistemme seurasta. Rupesin siinä istuessani miettimään kuinka hassu tilanne se oli. Sillä tajusin, että tuo toinen ihminen tässä samassa tilassa joutuu väistämättä ajattelemaan minua!

Aina kun astumme johonkin tilaan, pohdimme ensimmäisenä muiden asemaa samassa tilassa. Ajattelemme: ”Hmm, minne uskaltaisin istua, että en vaikuta tungettelevalta, mutta en myöskään oudolta erakolta.”  Joten tiesin siellä pitseriassa, että se toinen joutui ottamaan minut huomioon. Ja siitä tuli oudosti lämmin olo. Ajatella, tuo tuntematon on tietoinen läsnäolostani!! Muodostamme hetken jonkinlaisen oman kokonaisuutemme, jossa olemme kahden.

Toisten läsnäolon miettiminen ei ole aina ollut itselleni harras tilanne. Joskus olen pelkkää vihaa, kun asettamaani välimatkaa ei kunnioiteta. Minulle on monesti kaupassa sattunut tilanne, jossa huomaan, että muut ihmiset eivät jaa kanssani samanlaista käsitystä siitä, minkä pituinen tuntemattomien ihmisten turvavälin kuuluu olla. Olen lukuisia kertoja tuntenut itseni kaupassa uhatuksi, kun tuntematon ihminen kurottaa ohitseni ottamaan hyllyiltä jotakin. Kassajonossa tilanne pahenee entisestään. Ja etenkin juhlapyhien aikaan ihmiset ilmeisesti ajattelevat, että heillä on jokin oikeus lyhentää turvaväliä tönimisetäisyyteen. Ihmettelen tätä, sillä minähän liimaudun paikalleni, jos minua yritetään niin sanotusti pökkiä kauppakorilla eteenpäin!

Onkin hassua, että vasta näin monen elinvuoden jälkeen huomaan, kuinka erilaisia me saman lajin edustajat voimme olla. En tiedä mistä olin saanut ajatuksen siitä, että ihmiset kokisivat samalla tavalla toistensa läheisyyden, ja osaisivat siten pitää samanpituiset välit minuun kun minä pidän heihin. Tämä ajatukseni on kuitenkin kumottu. Itä-Suomessa viettämieni vaateostosten ahdistusmomenttien yhteydessä, sekä niissä lukuisissa kauhun hetkissä joulunajan kaupparetkillä. 

Olen myös todistanut ahdistuksen ilmaantumisen erään ystäväni kasvoille, kun hänen vasta tapaamansa henkilö hypisteli tämän solmiota kuin parempikin tuttu. Eri ihmisillä on siis ilmeisesti erimittainen turvaväli. 

Ja näin olen huomannut, tämä turvaväli lyhenee humalassa, juhlapyhinä ja oudoissa tiloissa, kuten junissa, vastaanotoilla ja kaupassa. Ja tietenkin ulkomailla. Sekä Itä-Suomessa vaatekaupoissa silloin kun lähellä on venäläisiä. They are not afraid to use their elbows! (No racism intended)

Yksin ja yhdessä asumisesta

Tänään tulee viikko täyteen, kun olen ollut yksin kämpässäni vähään aikaan. Kämppikseni on alkuperäisasutusalueellaan. On jännittävää, kuinka tämä yksinoloaika on vaikuttanut minuun. Vaikka pidänkin kämppiksestäni kovasti, ja tulemme mielestäni hyvin toimeen, olen nauttinut suuresti yksin olemisesta. Olen nauttinut, siitäkin huolimatta että olen ollut hyvin yksinäinen samaan aikaan.

Se, mistä nautinto on syntynyt, on oman rytmin löytäminen. Olen ehkä löytänyt syyn, käytännön pakotteiden lisäksi, siihen miksi ihmiset pitävät yksin asumisesta. Yksin asuessa ei tarvitse miettiä toisen tarpeita. Ei ole ketään kuka tulisi kysymään, että tehtäisiinkö tänään jotain yhdessä. Voin itse päättää päiväni rytmin sillä lailla kun haluan. Toki yhdessä asuessa, se että toinen kysyy, mitä aioit tehdä tänään, on varsin hyödyllinen tapa, joka auttaa jäsentämään päivää, mutta myös antaa tekosyyn olla kuuntelematta omia tarpeita. On helpompaa vastustaa omia tehtäviään, kun asuinkumppani selkeästi tarvitsee sinua, tässä ja nyt.

Rytmin löytäminen on selkeästi vaikuttanut minuun positiivisesti. Tunnen, että minä olen yksin vastuussa elämästäni ja päivittäisistä päätöksistä. Kirjoittaminen ja maalaaminen sujuvat, kun tunnistan niille sopivan ajan.

Yksin asuessa saa luvan kanssa olla niin itsekäs kuin haluaa, eikä kukaan tuomitse sinua. Tämä saakin pohtimaan, että ehkä kaikkien ihmisten pitäisi ensin opetella asumaan muiden ihmisten kanssa ja sitten vasta yksin. Toki myös toisin päin opetteleminen on tärkeää. Kaikilta ei yksin oleminenkaan suju ongelmitta. Kämppiksen tai useamman kanssa asumisessa on monia suuren kaavan hyviä puolia. On ympäristön kannalta kestävämpää, jos useampi ihminen asuu samassa taloudessa. Toki yhdessä asumista ei voi suositella, jos se on sosiaalisesti kestämätöntä. On turha uhrata omaa hyvinvointiaan luonnon ja periaatteen vuoksi. Yhdessä asuminen on usein halvempaa kuin yksin asuminen. Mutta edelleen, esimerkiksi parisuhteen kohdalla miettisin kahdesti, ennen kuin asettaisin talouden henkisen hyvinvoinnin edelle. Tämä siis siinä tapauksessa, että tunnistaa itsessään selkeän halun mieluummin asua yksin kuin kumppaninsa kanssa.

Vaikka voikin ehkä karkeasti sanoa, että yksin asuessa joutuu enemmän miettimään mitä itse haluaa, ja tutustuu itseensä itsenäisenä ihmisenä, niin voi myös sanoa, että yhdessä asuessa oppii vetämään rajoja itsen ja muiden välille.

"Minä sitten vaan katselen ja kuuntelen sinua!"

Eräs ihminen edustaa minulle jotakin uutta ja tuntematonta. Ainakin jos mitataan sitä millainen olen hänen seurassaan - rauhallinen ja turvassa. Hän herättää minussa luottamusta. 

Tämän kirjoituksen pääasia ei ole tämä mitä seuraavaksi sanon, mutta sanon sen kuitenkin, ihan mielenkiintoisena seikkana. 

Olen itse huomannut, ja samoin on Tommy Hellsten, minä tietenkin ennen häntä, että ihmiset jotka ovat lapsuudessaan tottuneet elämään sekavaa ja rikkinäistä arkea, saattavat vielä aikuisuudessaankin suorastaan hakea tällaista elämää, esimerkiksi kumppanissa, sillä he ovat tottuneet ahdistukseen ja riitoihin. Järjettömältähän se kuulostaa, että hakisi itselleen riitaa ja levottomuutta. Kuitenkin, tottumus on toinen luonto, on joku joskus sanonut. (Saattoi olla Kiho Sinkkuelämässä)

Niin, mutta tähän hetkeen! Se miksi äskeisen sanominen tuntuu tärkeälle, on että tajuttuani tuon, tajusin seuraavan. 

Määritän tämän luottamusta herättävän tuttavuuteni lähes kokonaan suhteessa menneeseen. Hän on uusi ja tuntematon, koska hän ei herätä minussa halua konflikteihin, enkä pelkää hänen seurassaan tulevia riitoja, enkä näin ollen tunne oloani hänen seurassaan myöskään levottomaksi tai varautuneeksi.

Tätä ihmistä ajatellessani sain kamalan ajatuksen: ehkä, ainakin omalla kohdallani tutustumisprosessi ihmisiin jää kesken. Sillä esimerkiksi tässä kyseessä olevassa tapauksessa olen melko pian tutustumisesta pelkistänyt ihmisen siihen muottiin mihin hän sopii, minun, kokijan kontekstissa. Hän lakkaa tavallaan olemasta "joku ihminen", ja hän muuttuu palaseksi minun palapelissäni. Esimerkiksi tämän ihmisen, josta nyt jauhan, olen pelkistänyt turvalliseksi ja rauhalliseksi, sillä itse koen hänet näin. Mitä jos hän ei todellisuudessa ole lainkaan sellainen? Loukkaantuisiko hän, jos tietäisi paikastaan minun henkisessä universumissani?

Liitämmekö liian varhain, toki suurimmaksi osaksi tiedostamatta, toisiin ihmisiin jonkin omaan elämäämme ja sen tilanteeseen ja suuntaan sopivan leiman? "Hän on rauhallinen", mutta entä jos hän on rauhallinen mielestäni vain siksi, että MINÄ itse kaipaan jotakin rauhallista juuri nyt? Johtuuko tästä taipumuksestamme nähdä kaikki meidän omanamme ja elämäämme johdattavana, kenties sellaiset lausahdukset, kuin "hän tupsahti elämääni juuri sopivaan aikaan - kaipasin juuri silloin jotakin hänen kaltaistaan" Tämä nykyisen määrittäminen menneen kautta on tietysti väistämätöntä, mutta myös vaarallista ja ehkä sellaista, mitä meidän tulisi sisimmässämme vastustaa.

Näitä ajatuksia pyöritellessäni tulen surulliseksi. Sillä ajatteluni on johtanut päätelmään: emme anna toisillemme tarpeeksi hyvin mahdollisuutta tehdä meihin vaikutus aidosti. Sillä tavalla, että ottaisimme jokaisen tapaamamme ihmisen yksilönä vastaan elämäämme. Yrittämättä tulkita tätä ihmistä alun alkaen oman elämämme ja kokemustemme kautta. 

Toki saatan tavoitella mahdotonta. Emme ole kykeneväisiä kuolettamaan kokijaa ja aiempia kokemuksia samalla kun yritämme kokea jotakin uutta. Kokemusten rakentuminen toistensa päälle ja lomaan on pakollista. Tietenkin tulkitsen tämän päivän auringonnousun eilisen auringonnousun valossa ja siihen verraten. Ihminen on kuitenkin ihminen. Ja ihmisille antaa jotenkin eri lailla arvoa. Teidät muut olisi kiva kokea niin aidosti kuin se vain on mahdollista.

Ja nyt huomaan taas päätelmän, jota kohti olen kulkenut tätä kirjoittaessani. Se, mitä haen on jotakin havainnoijan roolin tapaista olemisen muotoa, jossa haluaisin olla kun tapaan uusia ihmisiä. Harmi kyllä, se ei taida onnistua. Tuskinpa kukaan innostuisi tästä halustani tutustua uusiin ihmisiin. "Hei, joo, mennäänkö treffeille? Mutta minä sitten vaan katselen ja kuuntelen sinua!" Toisaalta tällainenkaan vaihtoehto ei välttämättä johda absoluuttiseen "häneyden tutkimukseen" tai totuuteen treffiseurasta. "Havainnoija vaikuttaa aina koehenkilöön", vai miten se menikään. Kerromme tarinaamme aina jollekin yleisölle.

Tässä kohtaa mieleeni tulee Facebook. Kukin valitsee siellä millaisena haluaa itsensä nähtävän. Rakennamme profiiliamme ja fb-elämäämme sen pohjalta mitä itse pidämme kiinnostavana ja klikkauksen arvoisena, ja mitä ehkä ajattelemme muiden haluavan meistä tietää. Esittämistä ei tapahdu vain Facebookissa, vaan koko sosiaalinen elämämme on performanssia. Valitsen sanani, kokonaiset sanaperheet sen mukaan missä seurassa olen. Tästä on sekä hyötyä, että haittaa. Saatan esimerkiksi tällaisella valikoimisella säästää ihmisiä jutuilta, joiden ajattelen olevan heidän mielestään tylsiä. Tämä pätee myös blogin kohdalla. En ole joko halunnut tai muistanut antaa blogini osoitetta sellaisille henkilöille, joiden ajattelen viis veisaavan jutuistani. Kaikkia ei kiinnosta jorinat.

Juuri nyt en keksi mitään täysin negatiivissävytteistä arvostelua tästä tavastamme valikoida uutisia yleisön mukaan. Mutta on se tavallaan hassua kuinka sisäänlämpiäviä ja ennakkoluuloisia olentoja olemme. Tämä valikoiva puhetyylimme johtunee vanhasta ystävästämme, hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Miksi asettaisin muiden antaman hyväksynnän riskin alaiseksi jutuilla, joiden tiedän olevan vastakkaisia kuulijan maailmankatsomuksen kanssa tai ainoastaan tylsistyttävän häntä.

Tuttavuuksien alkutaipaleella ongelmana on se, ettei tiedä mistä puhua toisen kanssa. Ei tiedä millaisia asioita toinen pitää kiinnostavina ja kuulemisen arvoisina. Ystävyyksien alussa on hyväksyttävä puheenaiheeksi melkein mikä tahansa. Tai keskustelu loppuu lyhyeen. Avoimuutta tarvitaan ystävien hankkimisen lisäksi myös heidän pitämiseen.

Ehkä tämä on juuri se juttu ystävyyksien takana! Parhaat ystävät ovat niitä, joille voi kertoa tarinoitaan useasta tarinapoolista ja kiinnostavuusluokasta. Kysymys on parhaiden kohdalla myös luottamuksesta. Ajan kanssa kokeilemme toisiamme, ja pitkän ajan ja suuren ystävyyden kohdalla uskallamme kertoa jo juttuja kiinnostavuusluokasta H, joutumatta pelkäämään hylkäämisiä. 

Miksi Välituntivihkon nimi on Välituntivihko?

Taannoin kävin kotiseuduilla, ja löysin vanhojen kasojen uumenista kouluvihkon, jossa lukee kannessa nimeni, 6lk, Välituntivihko. Vihko oli tyhjä, jos ei oteta huomioon ensimmäiselle sivulle lyijykynällä piirrettyä lippua, jonka sittemmin olen värittänyt sateenkaaren väreillä, ja alle kirjoittanut ihan päiviräsäsiä kiusatakseni, "Suomi on sateenkaarimaa".

Oleellista kuitenkin on että, vihko oli tyhjä. Joten mietin että on sopivaa, että jos minulla ei ollut kuudesluokkalaisena mitään kirjoitettavaa välituntivihkoon, niin nyt N-luokkalaisena minulla on.

(Mietin mahdollisimman oksettavaa otsikkoa, ja keksin! ) Avoimia kohtaamisia

Minulla on humalassa tapana ryhtyä selittämään jotain tarinaa tai omaa elämänkulkua auki vasta tapaamilleni ihmisille. Tämä tapa on hyvin tuore, eikä se läheskään aina ilmaannu humalassa. (Täytynee tutkia empiirisesti mikä alkoholijuoma tällaista avoimuutta aiheuttaa.)

Aion kuitenkin kaikesta tällaisen käytöksen aiheuttamasta noloudesta huolimatta vaalia ja arvostaa tätä uutta tapaani. Tämä on nimittäin erittäin positiivinen kehityskulku tähänastisen elämäni historiassa. Olin vielä yläaste- ja lukioikäisenä varsin sulkeutunut ja erakoituva persoona. Joten uusi avoimuuteni, vaikka se olisikin alkoholin aikaansaama tila, on merkki positiivisesta muutoksesta käytöksessäni.

Olen keksinyt, erään kirjan (*älkää naurako, se kirja on Tommy Hellstenin Elämän lapsi: Vastuulliseen aikuisuuteen) avustuksella, miksi ihmiset tapaavat eristäytyä. Ihmiskohtaamisia välttelevä henkilö haluaa säilyttää itsellään täydellisen kuvan itsestään. Itsensä lisäksi hän haluaa mahdollisesti viestittää muille, että hän on täydellinen siinä mielessä, että hän ei tarvitse muiden seuraa. Hän ei tarvitse muiden mielipiteitä tai keskustelukulttuuria kehittyäkseen täyteen mittaansa.

Täydellisyyden illuusion luominen onnistuu ainoastaan itsekseen, erillään muista. Heti kun astumme maailmaan, jossa läsnä on muita, alamme kyseenalaistaa itsemme. Yksinäisyydessä ei ole paljon mahdollisuuksia virheisiin, toisten kanssa sen sijaan teemme niitä jatkuvasti. Sanomme vääriä asioita. Sanomme asioita niin, etteivät muut ymmärrä. Loukkaamme, paljastamme liikaa, olemme röyhkeitä. Esitämme itseämme niin, että kaikki huomaavat esityksemme, ja sitten he nauravat.

Toki yksinäisyydenkaipuu on myös luonnollista. Yksin saamme levätä ja esittää itsellemme yksinäistä täydellistä rooliamme.  Yksin oleminenkin on tärkeää, mutta siihen kyllästyy. Toisaalta myös ihmisjoukkojen pelko saattaa johtaa eristäytymiseen. Se on aivan luonnollista. Ehkä jos kukaan ei koskaan käskisi, ei kukaan juttelisi ikinä kellekään. Sillä ennen kuin muut ihmiset näyttävät mielenkiintoisilta, he näyttävät pelottavilta. Pelko on varmaan harvoin fyysisen väkivallan pelkoa. Todellinen ihmispelko liittyy siihen mitä ihmiset voivat tehdä sanoilla meille. Muutamalla sanalla voit saada toisen ihmisen tolaltaan. Muutamalla lauseella ehkä jo harkitsemaan itsemurhaa. Pystyt lumoamaan toisen lempeillä sanoilla, toteuttamatta kuitenkaan ikinä sanojesi antamia lupauksia.

Hiljaisuuskaan ei ole vaihtoehto. Se, että ei osallistu, ei kirjoita, ei laula, maalaa, piirrä tai puhu on samaan tapaan ylpeyttä kuin sen vastakkainen vaihtoehto. Jos et osallistu, olet nokkava paskiainen. Jos osallistut, olet henkilö joka luulee voivansa osallistumisellaan antaa jotakin muille. Ylpeyttä molemmat. Mutta olen huomannut, osallistuminen kannattaa. Kirjoittamalla tai puhumalla annan teille avoimen itseni, humalaisena tai selväpäisenä, mutta kuitenkin. Ja vaikka puhuisin sontaa tai maalaisin paskaläikkiä, niin minä osallistun. Laitan itseni muiden katseen alle, odotan ajatuksianne minusta pelokkaana ja toiveikkaana.

En halua enää erakoitua, sillä silloin luulen itsestäni paljon enemmän ja tiedän vähemmän. Kohtaamisista saa energiaa, vaikka ne menisivät pieleen. Itsensä ja epätäydellisyytensä alttiiksi asettaminen on hyvin raskasta, mutta myös palkitsevaa. Ja vaikka kukaan ei koskaan kommentoisikaan mitään minusta esiintyjänä ja esillepanijana, saan pelkästä näyttämisenhalusta ja sen toteuttamisesta voimaa.

Inhoan luonnollisuusajattelua. Esimerkkinä äitiys:  koska naisella on kohtu, pitää hänen saada lapsia. Koska on kyky johonkin, silloin on toimittava potentiaalin mukaan. Mutta tässä kohtaamisasiassa kallistun siihen, että koska meillä on kyky kohdata toisiamme, tulee meidän myös silloin järjestää näitä kohtaamisia tapahtuvaksi.

Bitter, bitte!

Nyt täytyy kirjoittaa. Sillä eräät ajatukset ovat selkiytyneet. Ja saatan muuttua katkeraksi vanhaksi eukoksi jos en kirjoita. 

Olen kauan ajatellut, että minulla ei ole oikeutta voida huonosti, sillä on ihmisiä, jotka ovat eläneet huonompaa, kamalampaa todellisuutta kuin minä, eivätkä he näytä voivan pahoin. Viime aikoina olen kuitenkin ymmärtänyt, että tällainen vertailu on järjetöntä. Ensinnäkin, on kyse eri ihmisistä.  Ja toisekseen, huonot kokemukset eivät aina näy ulospäin, eivätkä ilmene eri ihmisillä välttämättä samanlaisissa elämänvaiheissa.

Minua ei ole hakattu tai raiskattu, en ole kokenut sotaa tai joutunut luonnonkatastrofiin.  Edellä mainitut ovat kovin selkeitä syitä pahoinvointiin. Ja ehkä yksi syy, miksi oman pahoinvoinnin hyväksyminen on ollut niin vaikeaa, on se, ettei siihen ole mitään yksiselitteistä syytä. Lisävaikuttimena pahoinvoinnin kieltämiseen toimivat toki ympäristön esille tuomat ajatukset, siitä mikä on hyväksyttävää ja mikä ei.  

Äitini mielestä esimerkiksi omilla toimillani haittaan yhteiskunnan toimintaa, kulutan verorahoja turhaan, enkä kontribuoi millään lailla yhteiskunnan hyväksi. Minä vain otan, en anna. Tietysti eräät poliitikot ovat samaa mieltä äitini kanssa. En saa heidän mielestään epäröidä hetkeäkään. Tai no, vuoden tai kahden epäröinti on ilmeisesti liikaa. Sitten olen menetetty tapaus, eikä minua voida enää integroida yhteiskuntaan. Olen sitten virallisesti yhteiskunnan reuna-alueilla.

Myös se, että ajoittain voi hyvin, voidaan äitini mielestä tulkita niin, että ei todellisuudessa voi pahoin. Minulla ei siis ole pahoinvoivana ihmisenä oikeutta voida hyvin. Myöskään virkistävät toimenpiteet hyvän mielen aikaansaamiseksi eivät ole sallittuja. Jos minut nähdään pitämässä hauskaa sairaslomalla, se tarkoittaa että olen huijari. Minun täytyisi voida pahoin 24/7, jotta sairasloma olisi oikeutettu. Anteeksi yhteiskunnallisuuteni, mutta voisikohan valtiomme talous- ja työllisyysongelmat kenties osittain johtua tästä utopiasta, että ihminen joko on työllinen ja hyvinvoiva tai työtön ja pahoinvoiva? Pitää olla joko kokonaan terve, että voit tehdä jotain tai kokonaan sairas, jotta voit olla tekemättä mitään.

Normaalia elämää* elävät ihmiset ovat myös erään mielestä yksi kriteeri, että kukaan ei saa elää toisin. Jos suurin osa jaksaa elää jokapäiväistä elämää, silloin ne, jotka eivät jaksa elää normaali-ihmisten normien mukaan, sijoittuvat reunalle, eikä heidän elämänsä ja jaksamattomuutensa ole hyväksyttävää. Jos joku jaksaa, pitää muidenkin jaksaa.  (*ihmiset, jotka käyvät työssä, hoitavat lapsiaan ja kotiaan, opiskelevat…)

Huvittavaa on, että ilmeisesti äitini luulee, että minä en ole tullut ajatelleeksi näitä samoja ongelmakohtia, joita tilanteessani on. Luulen, että lähes jokainen ihminen tuntee joskus riittämättömyyttä ja syyllisyyttä siitä, ettei ole yhteisönsä arvoinen. Että ei anna tarpeeksi verrattuna siihen mitä saa.

Lukekaa muita

Ehkä se ei ole merkityksellistä, että juuri minä sanon asioita. Edes minulle itselleni. Siksi voinkin ilomielin johdattaa ihmiset lukemaan erään toisen kirjoituksia. En tunne häntä, mutta hän sanoo viisaita asioita. Ja koska minä en ole päiviin löytänyt sanoja, on ehkä viisaampaa olla hetki hiljaa kuin sanoa asioita, joilla ei ole sisältöä.

--> http://www.hs.fi/aihe/janikaaronkolumnit/