Minulla on humalassa tapana ryhtyä selittämään jotain
tarinaa tai omaa elämänkulkua auki vasta tapaamilleni ihmisille. Tämä tapa on
hyvin tuore, eikä se läheskään aina ilmaannu humalassa. (Täytynee tutkia
empiirisesti mikä alkoholijuoma tällaista avoimuutta aiheuttaa.)
Aion kuitenkin kaikesta tällaisen käytöksen aiheuttamasta noloudesta huolimatta vaalia ja arvostaa tätä uutta tapaani. Tämä on nimittäin erittäin positiivinen kehityskulku tähänastisen elämäni historiassa. Olin vielä yläaste- ja lukioikäisenä varsin sulkeutunut ja erakoituva persoona. Joten uusi avoimuuteni, vaikka se olisikin alkoholin aikaansaama tila, on merkki positiivisesta muutoksesta käytöksessäni.
Olen keksinyt, erään kirjan (*älkää naurako, se kirja on Tommy Hellstenin Elämän lapsi: Vastuulliseen aikuisuuteen) avustuksella, miksi ihmiset
tapaavat eristäytyä. Ihmiskohtaamisia välttelevä henkilö haluaa säilyttää
itsellään täydellisen kuvan itsestään. Itsensä lisäksi hän haluaa mahdollisesti
viestittää muille, että hän on täydellinen siinä mielessä, että hän ei tarvitse
muiden seuraa. Hän ei tarvitse muiden mielipiteitä tai keskustelukulttuuria kehittyäkseen
täyteen mittaansa.
Täydellisyyden illuusion luominen onnistuu ainoastaan
itsekseen, erillään muista. Heti kun astumme maailmaan, jossa läsnä on muita, alamme
kyseenalaistaa itsemme. Yksinäisyydessä ei ole paljon mahdollisuuksia
virheisiin, toisten kanssa sen sijaan teemme niitä jatkuvasti. Sanomme vääriä
asioita. Sanomme asioita niin, etteivät muut ymmärrä. Loukkaamme, paljastamme
liikaa, olemme röyhkeitä. Esitämme itseämme niin, että kaikki huomaavat
esityksemme, ja sitten he nauravat.
Toki yksinäisyydenkaipuu on myös luonnollista. Yksin saamme
levätä ja esittää itsellemme yksinäistä täydellistä rooliamme. Yksin oleminenkin on tärkeää, mutta siihen
kyllästyy. Toisaalta myös ihmisjoukkojen pelko saattaa johtaa eristäytymiseen.
Se on aivan luonnollista. Ehkä jos kukaan ei koskaan käskisi, ei kukaan
juttelisi ikinä kellekään. Sillä ennen kuin muut ihmiset näyttävät mielenkiintoisilta,
he näyttävät pelottavilta. Pelko on varmaan harvoin fyysisen väkivallan pelkoa.
Todellinen ihmispelko liittyy siihen mitä ihmiset voivat tehdä sanoilla meille.
Muutamalla sanalla voit saada toisen ihmisen tolaltaan. Muutamalla lauseella ehkä
jo harkitsemaan itsemurhaa. Pystyt lumoamaan toisen lempeillä sanoilla,
toteuttamatta kuitenkaan ikinä sanojesi antamia lupauksia.
Hiljaisuuskaan ei ole vaihtoehto. Se, että ei osallistu, ei
kirjoita, ei laula, maalaa, piirrä tai puhu on samaan tapaan ylpeyttä kuin sen
vastakkainen vaihtoehto. Jos et osallistu, olet nokkava paskiainen. Jos
osallistut, olet henkilö joka luulee voivansa osallistumisellaan antaa jotakin
muille. Ylpeyttä molemmat. Mutta olen huomannut, osallistuminen kannattaa.
Kirjoittamalla tai puhumalla annan teille avoimen itseni, humalaisena tai selväpäisenä,
mutta kuitenkin. Ja vaikka puhuisin sontaa tai maalaisin paskaläikkiä, niin
minä osallistun. Laitan itseni muiden katseen alle, odotan ajatuksianne minusta
pelokkaana ja toiveikkaana.
En halua enää erakoitua, sillä silloin luulen itsestäni
paljon enemmän ja tiedän vähemmän. Kohtaamisista saa energiaa, vaikka ne
menisivät pieleen. Itsensä ja epätäydellisyytensä alttiiksi asettaminen on
hyvin raskasta, mutta myös palkitsevaa. Ja vaikka kukaan ei koskaan
kommentoisikaan mitään minusta esiintyjänä ja esillepanijana, saan pelkästä
näyttämisenhalusta ja sen toteuttamisesta voimaa.
Inhoan luonnollisuusajattelua. Esimerkkinä äitiys: koska naisella on kohtu, pitää hänen saada
lapsia. Koska on kyky johonkin, silloin on toimittava potentiaalin mukaan.
Mutta tässä kohtaamisasiassa kallistun siihen, että koska meillä on kyky
kohdata toisiamme, tulee meidän myös silloin järjestää näitä kohtaamisia
tapahtuvaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti