Totuuksia

Muistan kuinka yllätyin kun ensimmäistä kertaa luin tieteellistä tekstiä. Oletin aiemmin, että tieteen tekemisessä oleellisinta on totuuden löytäminen. Voi sitä järkytystä, kun ymmärsin, että asia ei ole niin. Ensin tuli pettymys ja petetyksi tulemisen tunne, seuraavaksi ymmärrys. 

Ainakaan ihmis- ja yhteiskuntatieteissä absoluuttista totuutta ei tunneta. Tai jos tunnettaisiin, maailmamme näyttäytyisi yhtäkkiä hirvittävän julmana ja jyrkkänä. Lapsena tai nuorena haluamme löytää totuuden ja yksiselitteisen todellisuuden, jotta voisimme ymmärtää kuinka suhtautua ympäröivään maailmaan. Hieman kasvettuaan huomaa, että onkin oikeastaan lohdullista, jos ei ole olemassa yhtä totuutta. 

Aina tulee miettiä mitä vaikutuksia julkilausutuilla totuuksilla on. "Tyhmyys kulkee geeneissä." tai "Kaikki naiset voivat saada orgasmin" tai "Vain osa naisista pystyy saamaan orgasmin" ovat kaikki jotensakin julmia julkilausumia. Jos tunnustaisimme noiden väitteiden totuudellisuuden, aiheuttaisimme luultavasti hyvin paljon mielipahaa pienessä hetkessä. Kuinka helppoa onkaan sanoa joku asia totena. Mutta totuuden hyväksyminen on sen verran vaikeaa, että joskus on parempi sanoa, ettei ole yhtä totuutta.

Mitä esimerkiksi seuraisi, jos väite "kaikki naiset voivat saada orgasmin" pitäisi paikkansa? Ne naiset, jotka eivät ole saaneet orgasmia olisivat taipuvaisia ajattelemaan että he tekevät jotakin väärin, kun he eivät ole vielä saaneet orgasmia. Toinen vaihtoehto olisi, että tieto lohduttaisi ja antaisi toivoa: "olen nainen, kaikki naiset voivat saada orgasmin, siispä minäkin". Väite "vain osa naisista pystyy saamaan orgasmin" puolestaan veisi tilanteeseen, jossa naiset pelkäisivät, että he ovat se osa joka ei pysty saamaan orgasmia. Etenkin jos väite perustuisi lääketieteellis-fysiologiselle perustalle, ja selviäisi, että vain osalla naisista on jokin "osanen" joka aiheuttaa orgasmin, jäisivät ne naiset, jotka eivät ole saaneet orgasmia, odottamaan jotakin teknistä apua tilanteeseensa. (Tässä kohtaa voin suositella tiededokumenttia "G-pistettä etsimässä")

Kun lukee tieteellistä tekstiä, etenkin jos kyseessä on feministinen lähestymistapa tieteeseen, tulee väistämättä eteen ajatus tieteen poliittisuudesta. Itselleni oli hämmästyttävä kokemus huomata, että väitteitä ei määritellä pelkästään sen mukaan, ovatko ne totta vai eivät, vaan sen mukaan mihin lopputulokseen tietyt väitteet johtavat. Voimme, ja usein aktiivisesti valitsemmekin todellisuutemme. 

Esimerkiksi sosiaalityön teorioissa (tässä kohtaa sosiaalityöntekijät nauravat) riippuen siitä millaisen ihmiskäsityksen ajattelemme olevan oikea, tulemme myös valitsemaan työtä ohjaavan eettisen viitekehyksen. Etenkin ajatus siitä, että tietyt yksilöt syntyvät tyhmempinä, laiskempina ja ylipäätään huonompilahjaisina maailmaan, johtaa helposti ajatukseen siitä, että näitä yksilöitä on ohjattava oikeaan suuntaan, ja että meillä, parempilahjaisilla on oikeus päättää heidän kohtalostaan. Toivon, ettei yksikään sosiaalityöntekijä allekirjoita äskeistä.

Tiedettä ja politiikkaa ei saa erilleen toisistaan. Jos olemme tieteellisten tulosten avulla tulleet siihen päätelmään, että perusturvan antaminen samansuuruisena kaikille johtaa laiskuuteen ja anarkiaan, alamme luultavasti kannustaa sellaista poliittista päätöksentekoa, joka johtaa toiseen suuntaan, eli tiukempaan kontrolliin "ilmaisen rahan" suhteen. 

Ja jos tutkijat sanovat meille, että nainen on luonnostaan passiivisempi ja vähemmän kunnianhimoinen kuin mies, alamme luultavasti ajatella, että on aivan luonnollista että, naisia ei ole yhteiskunnan johtoportaissa. Olisi mielenkiintoista tietää millaisiin poliittisiin suuntiin päättäisimme mennä, jos paljastuisi, että homous on valinta, eikä jotain synnynnäistä. Tai päinvastoin, jos homous olisi geeneissämme, sen sijaan että voisimme valita homouden.

Ehkä luonteestamme ihmiskuntana kertoo se, että saamme väännettyä asioista, jotka eivät näyttäisi olevan millään lailla etiikan piiriin luettavissa, eettisiä probleemia. Täytyykö meidän työntää rantautuneet valaat takaisin mereen vai ei? Voinko nostaa pesästään pudonneen linnun takaisin kotiinsa? Mitä seuraa jos emme uskokaan ilmastonmuutokseen? Mihin oikeastaan voimme edes ulottaa oikeuskäsityksemme?

Ajattelin joskus, että lapsille tulisi jo varhain tähdentää, että harvat asiat ovat yksiselitteisen totta ja oikein. En tiedä kuinka meille sitten kävisi. Kasvaisiko kaikista lapsista eksistentiaalikriisiä potevia nihilistejä, jotka eivät uskalla uskoa mihinkään? Ehkä lapsia on parempi huijata, jotta he selviävät hengissä aikuisuuteen. 

Oiva esimerkki siitä, kuinka vaarallista puuhaa totuuden julistaminen on, ja kuinka suuri vastuu tieteentekijöillä on: Yle Teema Tiededokumentti: G-pistettä etsimässä --> http://areena.yle.fi/video/1333654493503

Post Scriptum: Valitettavasti en tullut käsitelleekseni tietoa filosofiselta kannalta, mutta ehkä vielä joskus...