Energiakenttiä ja potentiaaleja

Kuinka voi olla niin väärässä itsestään? Kun mietin itseäni, tai tarkemmin omaa minäkäsitystäni, nyt ja aiemmin, tulee eteen se tosiasia, että en taida olla oikein kartalla siitä millainen minä olen. Vielä yläasteella ja lukiossa, ehkä vielä vuosi tai pari sitten ajattelin olevani epäsosiaalinen erakko, pessimisti ja negatiivis-kyyninen valittaja.

Nyt huomaankin että enhän minä ole oikeastaan yhtään tuollainen! Tai jos olen, niin se on vain väliaikaista. Pohjimmiltani ajattelen muista ihmisistä hyvää, ja olen perusasenteeltani elämänmyönteinen. Olen elänyt nietzscheläistä kyynisyysaikakautta, mutta ymmärtänyt, että se ei johda mihinkään, jos se on elämän pääsisältö.

Olen kaksikymmentä vuotta luullut olevani rauhallinen ihminen, mutta viimeisten kahden vuoden aikana joutunut huomaamaan, että tämä luuloni on täyttä potaskaa. Minä olen yhtä rauhallinen, kuin tuuliviiri tuulisena päivänä, tai sika ennen teurastusta.

Onko kyse tosiasiallisesta muutoksesta vai muutoksesta siinä miten näen itseni? Mietin myös ympäristön vaikutusta tähän kaikkeen. Olenko minä itsenäisesti muuttunut? Olenko minä aktiivisesti muuttanut omaa käsitystä itsestäni, vai onko kohdalleni kenties sattunut vain toisia ihmisiä, joiden kautta olen voinut peilata itseäni uudella tavalla?

Kyseessä on taas tämä sama asia, josta jauhan niin usein. Kuinka voimme yrittää selvittää lähtösyyn ja asioiden väliset kausaliteetit? Toki voi pohtia onko se edes tarpeellista. Mutta itselleni se tuntuu olevan tarpeellista. Kenties siksi, että jos tiedän mistä muutos alkaa, ja miten se saa voimansa, voin pitää elämäni jatkuvassa positiivisessa muutoksessa.

Mieleen tulee myös, että onko negatiiviseen mieltyvillä ihmisillä oikeasti mitään negatiivista välttämättä heidän ”sisimmässään” vai onko heidän seuransa kenties negatiivista sillä tavalla, että se johtaa väistämättä negatiiviseen elämänasenteeseen myös heissä itsessään. Näitä asioita on tietysti erittäin vaikea, ellei mahdoton tutkia, sillä ihmisten väliset vaikutussuhteet ovat hieman monimutkaisempia kuin esimerkiksi kemian tai fysiikan.

Olen kuullut muutamalta ihmiseltä väitteen siitä, että tiettyjen ihmisten seurassa vain tulee negatiivinen ja epämiellyttävä olo. Luonnollinen reaktio tietysti on välttää tällaista seuraa. Ihmiskohtaamisissa on ilmeisesti jotain mystistä, sillä useinkaan en ole kuullut että kukaan pystyisi konkreettisten esimerkkien kautta selittämään tällaista negatiivista tunnetta. ”On vain sellainen tunne” tai ”kemiat eivät kohtaa”. Entä jos kyse on vain eroavuudesta siinä, kuinka sinut ja se toinen ihminen on opetettu ilmaisemaan itseään? Jotkut saattavat ilmaista hermostuneisuuttaan ja vaivautumista tilanteesta selittämällä loputtomasti kuinka kaikki on niin ”vali vali vali” ja ”mäkä mäkä mäkä”.

Vaikka tunnistaisin, että toinen ihminen käyttää tällaista negatiivista ulostuontia tapanaan lievittää kokemaansa stressiä, en silti pysty kokemaan kyseistä seuraa sen miellyttävämpänä. Se on harmi, sillä kaiken sen negatiivisen selityksen alla saattaa olla ihan kiva tyyppi. Tavallaan tällainen tapa valikoida seuransa tuntuu armottomalle ja väärälle. Mikä oikeus minulla on syrjiä ihmisiä jotka ovat tottuneet käyttäytymään eri tavalla kuin minä? Tuntuu surulliselle myöntää, että olemme jonkun kanssa saman lajin edustajina kuitenkin niin erilaisia, että emme tule toimeen.

P.s. Todelliset hipit puhuvat ”energioista”. Kuinka mystistä. Se on jännittävää kuinka osa ”hipeistä” väittää olevansa ihmisten puolella, ja vastustavansa pahaa. Kuitenkin he kokevat oikeudekseen syrjiä tiettyjä ihmisiä, koska ”ne lähettävät sellaista negatiivista energiaa, enkä mä halua sellaista lähelleni” Eikö todellista solidaarisuutta ja ihmisrakkautta olisi kuitenkin pyrkiä näkemään myös siinä energiasyöpössä hyvyyttä ja inhimillisyyttä?