torstai 12. huhtikuuta 2012

Minä vai Muut? - Molemmat

Olen pohtinut, että riittääkö toisen ihmisen ajatteleminen, vai onko vasta teoilla väliä kun mitataan sitä välitätkö jostain ihmisestä vai et. Se miten suhtaudut muihin ihmisiin ja heidän kanssaan viettämääsi aikaan suhteessa "omaan aikaasi" on mahdollisesti jäljitettävissä kokonaiseen elämänasenteeseen. Aikomuksenani ei ole asettaa mitään elämänasennetta toisen yläpuolelle tai paremmuusjärjestykseen, vaan tutkailla asiaa sanallisesti.

Oma asenteeni, jonkinlaisen uskontunnustuksen muodossa: Minä, ja vain minä olen elämäni päätähti. Minun tulee itse päättää asioistani, ja löytää tieni sinne minne olenkaan menossa. Vaikka muut ihmiset ovat tärkeitä, ja pidän heistä kovasti, tulee minun asettaa itseni heidän edelleen, sillä elämiä on vain yksi ja tämä on minun elämäni. 
Voin saada muilta ihmisiltä paljon, ja olen saanut ja toivottavasti voin antaa ja saada vielä jatkossakin. Koen muut ihmiset elämää rikastuttavina, mutta ajoittain myös päänvaivaa aiheuttavana pulmana. Tunnustan muiden ihmisten vaikutuksen elämääni. Yksin en olisi mitään. Mutta itsenäinen minun täytyy silti olla.

Tiedän, että joidenkin mielestä vietän liian vähän aikaa ystävieni kanssa. Monet paheksuisivat jos tietäisivät kuinka harvoin soitan itse kenellekään. Minä varmasti otan enemmän kuin annan ystävilleni. Se on surullista, mutta totta. Osa tästä on varmasti laiskuutta ja jaksamattomuutta, osa puolestaan tulee asenteestani, joka pakottaa minut jatkuvaan itseanalyysiin ja pohtimiseen, joka puolestaan vie paljon energiaa ja aikaa. Tällöin ei jää niin paljon aikaa tai energiaa muille ihmisille. Olen edistynyt tässä asiassa kuitenkin hieman. Ennen annoin itsestäni muille ihmisille ehkä 5-10%, ajallisesti ja energiallisesti. Muiden ihmisten miettiminen saattoi kuitenkin viedä ajastani jopa 70%. Nykyisin luulisin että suhdeluvut ovat hieman terveellisemmät. 

Mieleeni ponnahti pieni pätkä ohjelmasta Heimovaimot. Ohjelman ideana on, että yksi nainen länsimaisen kulttuurinsa keskeltä lähtee kokeilemaan elämää jonkin heimon keskellä. Ajatuksena on varmasti ollut individualistisen ja kollektiivisen kulttuurin vertailu ja heimojen yhteisöllisen elämäntavan ihannointi. Usein ohjelman naiset kuitenkin tuntevat ulkopuolisuutta ja vierautta kokeilunsa aikana. Yksi nainen reagoi elämänmuutokseen niin voimakkaasti, että tämä alkoi masentua, eikä enää kokenut tuntevansa itseään itsekseen. Syynä oli heimoelämän yhteisöllisyyden niin voimakas läsnäolo, että yksilöllisyyteen ei ollut tilaa. Yksilön tietoisuus oli osa yhteisön tietoisuutta.

Ensin ajattelin, että onpa nyt herkkänahkainen nainen kun noin reagoi, mutta pian tajusin, että olisin itse varmasti seonnut vielä nopeammin. Minulle yksilöllisyys ja yksilönä eläminen on kaikki kaikessa. Jos minun tulisi elää symbioosissa jonkun toisen tai toisten kanssa, alkaisin hyvin pian voida pahoin. En sano että tämä on hyvä asia, mutta asia on kohdallani näin. Tiiviisti yhteisössä elävien hyvinvointi nimittäin perustuu varmasti juuri yhteisöön ja yhteisvastuuseen. Jos ottaisimme yhteisöstä pois koko ikänsä sellaisessa kasvaneen, ja laittaisimme tämän vaikkapa Suomeen, Helsinkiin yksin, niin melko nopeasti yhteisön kasvatti alkaisi voida pahoin.

Yksilökulttuureista ja yhteisökulttuureista puhuttaessa keskitytään monesti vertailemaan niiden käytännönjärjestelyjen erilaisuutta, ja monesti päädytään ylistämään yhteisöllisyyden tuottamaa hyvinvointia ja ulosnäkyvää iloa. Toki jos järjestäisimme elämämme enemmän yhteisömuotoon, säästäisimme luonnonvaroja monella tapaa ja olisimme enemmän kosketuksissa toisiimme ja yhteisölliseen luonteeseemme. Yhteisöllisyys on hieno asia, ja sitä on helppo ihannoida näkökulmastamme, kunhan siihen ei tarvitse itse täysipäiväisesti osallistua. Se mistä ei puhuta, on juurikin kokonaisen tietoisuuden tai tajunnan tilan erilaisuus, kun verrataan yhteisöelämää ja yksilökeskeistä elämäntapaa. Yhteisöpainotteisessa elämässä yksin vietettyä aikaa ei pidetä arvokkaana, sillä se ei tuota yhteisölle mitään. Omakohtaisesti olen huomannut, että seurassa en pääse tietoisuudessani sellaiselle syvälle ja uniselle matkalle, kuin yksin ollessani pääsen. Toisten huomioiminen, sanallisesti ja tilallisesti vie sen verran energiaa, että energiaa tuskin enää syviin yksityisiin mietteisiin samanaikaisesti jää.

Pidän arvossaan sitä, että ihmiset jaksavat huolehtia toisistaan, mutta myös sitä, että ihmiset pitävät omaa itseään arvossaan. Omien tarpeiden ja halujen kuunteleminen on mielestäni tärkeää, eikä niiden kuuntelemista pitäisi joutua häpeämään. On aivan eri asia kuunnella haluaan ostaa viisi törkeän kallista suihkuvenemoottoria ihan huvikseen, kuin kuunnella haluaan toteuttaa itseään. Toki venemoottoreiden ostaminenkin voidaan tulkita itsensä toteuttamiseksi, mutta itse tarkoitan enemmän hiljaisempia ja pienempimuotoisia ja vähemmän rahaa vaativia itsensätoteuttamishaluja. Itsensä kuunteleminen tulkitaan liian usein itsekkyydeksi. Tiettyjen päätelmäketjujen seurauksena eräät ajattelevat, että homot ovat itsekkäitä, kun eivät ajattele yhteiskuntansa parasta, eli ole heteroita ja hanki lapsia. En halua elää maailmassa, jossa "yhteisön paras" menee automaattisesti yksilön itsensätoteuttamistarpeiden yli. Meidän on tunnistettava mikä on yksilönvapautta ja mikä vain röyhkeää itsekkyyttä.

Kaikesta huolimatta tässä taisi taas käydä niin, että päädyin kuitenkin asettamaan tietyt asenteet paremmiksi kuin toiset. Olen kovin pahoillani, mutta tunnustan olevani yksilönvapauden ja yhteiskuntavastuun puolella! Tämä asenne ei kuitenkaan poista yksilön vastuuta eikä yhteiskunnan vapautta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti