sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Bitter, bitte!


Nyt täytyy kirjoittaa. Sillä eräät ajatukset ovat selkiytyneet. Ja saatan muuttua katkeraksi vanhaksi eukoksi jos en kirjoita. 

Olen kauan ajatellut, että minulla ei ole oikeutta voida huonosti, sillä on ihmisiä, jotka ovat eläneet huonompaa, kamalampaa todellisuutta kuin minä, eivätkä he näytä voivan pahoin. Viime aikoina olen kuitenkin ymmärtänyt, että tällainen vertailu on järjetöntä. Ensinnäkin, on kyse eri ihmisistä.  Ja toisekseen, huonot kokemukset eivät aina näy ulospäin, eivätkä ilmene eri ihmisillä välttämättä samanlaisissa elämänvaiheissa.

Minua ei ole hakattu tai raiskattu, en ole kokenut sotaa tai joutunut luonnonkatastrofiin.  Edellä mainitut ovat kovin selkeitä syitä pahoinvointiin. Ja ehkä yksi syy, miksi oman pahoinvoinnin hyväksyminen on ollut niin vaikeaa, on se, ettei siihen ole mitään yksiselitteistä syytä. Lisävaikuttimena pahoinvoinnin kieltämiseen toimivat toki ympäristön esille tuomat ajatukset, siitä mikä on hyväksyttävää ja mikä ei.  

Äitini mielestä esimerkiksi omilla toimillani haittaan yhteiskunnan toimintaa, kulutan verorahoja turhaan, enkä kontribuoi millään lailla yhteiskunnan hyväksi. Minä vain otan, en anna. Tietysti eräät poliitikot ovat samaa mieltä äitini kanssa. En saa heidän mielestään epäröidä hetkeäkään. Tai no, vuoden tai kahden epäröinti on ilmeisesti liikaa. Sitten olen menetetty tapaus, eikä minua voida enää integroida yhteiskuntaan. Olen sitten virallisesti yhteiskunnan reuna-alueilla.

Myös se, että ajoittain voi hyvin, voidaan äitini mielestä tulkita niin, että ei todellisuudessa voi pahoin. Minulla ei siis ole pahoinvoivana ihmisenä oikeutta voida hyvin. Myöskään virkistävät toimenpiteet hyvän mielen aikaansaamiseksi eivät ole sallittuja. Jos minut nähdään pitämässä hauskaa sairaslomalla, se tarkoittaa että olen huijari. Minun täytyisi voida pahoin 24/7, jotta sairasloma olisi oikeutettu. Anteeksi yhteiskunnallisuuteni, mutta voisikohan valtiomme talous- ja työllisyysongelmat kenties osittain johtua tästä utopiasta, että ihminen joko on työllinen ja hyvinvoiva tai työtön ja pahoinvoiva? Pitää olla joko kokonaan terve, että voit tehdä jotain tai kokonaan sairas, jotta voit olla tekemättä mitään.

Normaalia elämää* elävät ihmiset ovat myös erään mielestä yksi kriteeri, että kukaan ei saa elää toisin. Jos suurin osa jaksaa elää jokapäiväistä elämää, silloin ne, jotka eivät jaksa elää normaali-ihmisten normien mukaan, sijoittuvat reunalle, eikä heidän elämänsä ja jaksamattomuutensa ole hyväksyttävää. Jos joku jaksaa, pitää muidenkin jaksaa.  (*ihmiset, jotka käyvät työssä, hoitavat lapsiaan ja kotiaan, opiskelevat…)

Huvittavaa on, että ilmeisesti äitini luulee, että minä en ole tullut ajatelleeksi näitä samoja ongelmakohtia, joita tilanteessani on. Luulen, että lähes jokainen ihminen tuntee joskus riittämättömyyttä ja syyllisyyttä siitä, ettei ole yhteisönsä arvoinen. Että ei anna tarpeeksi verrattuna siihen mitä saa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti