"Minä sitten vaan katselen ja kuuntelen sinua!"

Eräs ihminen edustaa minulle jotakin uutta ja tuntematonta. Ainakin jos mitataan sitä millainen olen hänen seurassaan - rauhallinen ja turvassa. Hän herättää minussa luottamusta. 

Tämän kirjoituksen pääasia ei ole tämä mitä seuraavaksi sanon, mutta sanon sen kuitenkin, ihan mielenkiintoisena seikkana. 

Olen itse huomannut, ja samoin on Tommy Hellsten, minä tietenkin ennen häntä, että ihmiset jotka ovat lapsuudessaan tottuneet elämään sekavaa ja rikkinäistä arkea, saattavat vielä aikuisuudessaankin suorastaan hakea tällaista elämää, esimerkiksi kumppanissa, sillä he ovat tottuneet ahdistukseen ja riitoihin. Järjettömältähän se kuulostaa, että hakisi itselleen riitaa ja levottomuutta. Kuitenkin, tottumus on toinen luonto, on joku joskus sanonut. (Saattoi olla Kiho Sinkkuelämässä)

Niin, mutta tähän hetkeen! Se miksi äskeisen sanominen tuntuu tärkeälle, on että tajuttuani tuon, tajusin seuraavan. 

Määritän tämän luottamusta herättävän tuttavuuteni lähes kokonaan suhteessa menneeseen. Hän on uusi ja tuntematon, koska hän ei herätä minussa halua konflikteihin, enkä pelkää hänen seurassaan tulevia riitoja, enkä näin ollen tunne oloani hänen seurassaan myöskään levottomaksi tai varautuneeksi.

Tätä ihmistä ajatellessani sain kamalan ajatuksen: ehkä, ainakin omalla kohdallani tutustumisprosessi ihmisiin jää kesken. Sillä esimerkiksi tässä kyseessä olevassa tapauksessa olen melko pian tutustumisesta pelkistänyt ihmisen siihen muottiin mihin hän sopii, minun, kokijan kontekstissa. Hän lakkaa tavallaan olemasta "joku ihminen", ja hän muuttuu palaseksi minun palapelissäni. Esimerkiksi tämän ihmisen, josta nyt jauhan, olen pelkistänyt turvalliseksi ja rauhalliseksi, sillä itse koen hänet näin. Mitä jos hän ei todellisuudessa ole lainkaan sellainen? Loukkaantuisiko hän, jos tietäisi paikastaan minun henkisessä universumissani?

Liitämmekö liian varhain, toki suurimmaksi osaksi tiedostamatta, toisiin ihmisiin jonkin omaan elämäämme ja sen tilanteeseen ja suuntaan sopivan leiman? "Hän on rauhallinen", mutta entä jos hän on rauhallinen mielestäni vain siksi, että MINÄ itse kaipaan jotakin rauhallista juuri nyt? Johtuuko tästä taipumuksestamme nähdä kaikki meidän omanamme ja elämäämme johdattavana, kenties sellaiset lausahdukset, kuin "hän tupsahti elämääni juuri sopivaan aikaan - kaipasin juuri silloin jotakin hänen kaltaistaan" Tämä nykyisen määrittäminen menneen kautta on tietysti väistämätöntä, mutta myös vaarallista ja ehkä sellaista, mitä meidän tulisi sisimmässämme vastustaa.

Näitä ajatuksia pyöritellessäni tulen surulliseksi. Sillä ajatteluni on johtanut päätelmään: emme anna toisillemme tarpeeksi hyvin mahdollisuutta tehdä meihin vaikutus aidosti. Sillä tavalla, että ottaisimme jokaisen tapaamamme ihmisen yksilönä vastaan elämäämme. Yrittämättä tulkita tätä ihmistä alun alkaen oman elämämme ja kokemustemme kautta. 

Toki saatan tavoitella mahdotonta. Emme ole kykeneväisiä kuolettamaan kokijaa ja aiempia kokemuksia samalla kun yritämme kokea jotakin uutta. Kokemusten rakentuminen toistensa päälle ja lomaan on pakollista. Tietenkin tulkitsen tämän päivän auringonnousun eilisen auringonnousun valossa ja siihen verraten. Ihminen on kuitenkin ihminen. Ja ihmisille antaa jotenkin eri lailla arvoa. Teidät muut olisi kiva kokea niin aidosti kuin se vain on mahdollista.

Ja nyt huomaan taas päätelmän, jota kohti olen kulkenut tätä kirjoittaessani. Se, mitä haen on jotakin havainnoijan roolin tapaista olemisen muotoa, jossa haluaisin olla kun tapaan uusia ihmisiä. Harmi kyllä, se ei taida onnistua. Tuskinpa kukaan innostuisi tästä halustani tutustua uusiin ihmisiin. "Hei, joo, mennäänkö treffeille? Mutta minä sitten vaan katselen ja kuuntelen sinua!" Toisaalta tällainenkaan vaihtoehto ei välttämättä johda absoluuttiseen "häneyden tutkimukseen" tai totuuteen treffiseurasta. "Havainnoija vaikuttaa aina koehenkilöön", vai miten se menikään. Kerromme tarinaamme aina jollekin yleisölle.

Tässä kohtaa mieleeni tulee Facebook. Kukin valitsee siellä millaisena haluaa itsensä nähtävän. Rakennamme profiiliamme ja fb-elämäämme sen pohjalta mitä itse pidämme kiinnostavana ja klikkauksen arvoisena, ja mitä ehkä ajattelemme muiden haluavan meistä tietää. Esittämistä ei tapahdu vain Facebookissa, vaan koko sosiaalinen elämämme on performanssia. Valitsen sanani, kokonaiset sanaperheet sen mukaan missä seurassa olen. Tästä on sekä hyötyä, että haittaa. Saatan esimerkiksi tällaisella valikoimisella säästää ihmisiä jutuilta, joiden ajattelen olevan heidän mielestään tylsiä. Tämä pätee myös blogin kohdalla. En ole joko halunnut tai muistanut antaa blogini osoitetta sellaisille henkilöille, joiden ajattelen viis veisaavan jutuistani. Kaikkia ei kiinnosta jorinat.

Juuri nyt en keksi mitään täysin negatiivissävytteistä arvostelua tästä tavastamme valikoida uutisia yleisön mukaan. Mutta on se tavallaan hassua kuinka sisäänlämpiäviä ja ennakkoluuloisia olentoja olemme. Tämä valikoiva puhetyylimme johtunee vanhasta ystävästämme, hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Miksi asettaisin muiden antaman hyväksynnän riskin alaiseksi jutuilla, joiden tiedän olevan vastakkaisia kuulijan maailmankatsomuksen kanssa tai ainoastaan tylsistyttävän häntä.

Tuttavuuksien alkutaipaleella ongelmana on se, ettei tiedä mistä puhua toisen kanssa. Ei tiedä millaisia asioita toinen pitää kiinnostavina ja kuulemisen arvoisina. Ystävyyksien alussa on hyväksyttävä puheenaiheeksi melkein mikä tahansa. Tai keskustelu loppuu lyhyeen. Avoimuutta tarvitaan ystävien hankkimisen lisäksi myös heidän pitämiseen.

Ehkä tämä on juuri se juttu ystävyyksien takana! Parhaat ystävät ovat niitä, joille voi kertoa tarinoitaan useasta tarinapoolista ja kiinnostavuusluokasta. Kysymys on parhaiden kohdalla myös luottamuksesta. Ajan kanssa kokeilemme toisiamme, ja pitkän ajan ja suuren ystävyyden kohdalla uskallamme kertoa jo juttuja kiinnostavuusluokasta H, joutumatta pelkäämään hylkäämisiä.