Välimatkoja

Olen päätynyt viime aikoina hyvin monesti ja monessa paikkaa pohtimaan tilaa. Sitä, kuinka tila ja sen funktio vaikuttavat meihin huomaamatta.

Esimerkiksi junassa saatamme istua vain kymmenen sentin päässä toisistamme. Vaikka emme edes tuntisi vieressä istuvaa ihmistä! Yleensä tuntemattomien ihmisten välinen etäisyys on ainakin metrin verran. Täyteen ahdetussa junassa saattavat toisilleen tuntemattomien kädet hipaista toisiaan. Kuinka vaivaannuttavaa! Mutta kaikesta vaivaannuksesta huolimatta jatkamme eloamme kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Toinen läheisyydessään vaivaannuttava paikka on vastaanotto, lääkärin, apteekin tai kelan toimiston istuma-alue. Siellä me möllötämme, katsellen toisiamme vaivihkaa. Olin hakemassa pitseriasta itselleni ruokaa eräs päivä. Odotin ruokaani, ja pitseriaan tuli yksi asiakas minun jälkeeni. Siellä hartaassa tunnelmassa odotimme molemmat ruokaamme, yksinäisinä, mutta varmasti tietoisina toistemme seurasta. Rupesin siinä istuessani miettimään kuinka hassu tilanne se oli. Sillä tajusin, että tuo toinen ihminen tässä samassa tilassa joutuu väistämättä ajattelemaan minua!

Aina kun astumme johonkin tilaan, pohdimme ensimmäisenä muiden asemaa samassa tilassa. Ajattelemme: ”Hmm, minne uskaltaisin istua, että en vaikuta tungettelevalta, mutta en myöskään oudolta erakolta.”  Joten tiesin siellä pitseriassa, että se toinen joutui ottamaan minut huomioon. Ja siitä tuli oudosti lämmin olo. Ajatella, tuo tuntematon on tietoinen läsnäolostani!! Muodostamme hetken jonkinlaisen oman kokonaisuutemme, jossa olemme kahden.

Toisten läsnäolon miettiminen ei ole aina ollut itselleni harras tilanne. Joskus olen pelkkää vihaa, kun asettamaani välimatkaa ei kunnioiteta. Minulle on monesti kaupassa sattunut tilanne, jossa huomaan, että muut ihmiset eivät jaa kanssani samanlaista käsitystä siitä, minkä pituinen tuntemattomien ihmisten turvavälin kuuluu olla. Olen lukuisia kertoja tuntenut itseni kaupassa uhatuksi, kun tuntematon ihminen kurottaa ohitseni ottamaan hyllyiltä jotakin. Kassajonossa tilanne pahenee entisestään. Ja etenkin juhlapyhien aikaan ihmiset ilmeisesti ajattelevat, että heillä on jokin oikeus lyhentää turvaväliä tönimisetäisyyteen. Ihmettelen tätä, sillä minähän liimaudun paikalleni, jos minua yritetään niin sanotusti pökkiä kauppakorilla eteenpäin!

Onkin hassua, että vasta näin monen elinvuoden jälkeen huomaan, kuinka erilaisia me saman lajin edustajat voimme olla. En tiedä mistä olin saanut ajatuksen siitä, että ihmiset kokisivat samalla tavalla toistensa läheisyyden, ja osaisivat siten pitää samanpituiset välit minuun kun minä pidän heihin. Tämä ajatukseni on kuitenkin kumottu. Itä-Suomessa viettämieni vaateostosten ahdistusmomenttien yhteydessä, sekä niissä lukuisissa kauhun hetkissä joulunajan kaupparetkillä. 

Olen myös todistanut ahdistuksen ilmaantumisen erään ystäväni kasvoille, kun hänen vasta tapaamansa henkilö hypisteli tämän solmiota kuin parempikin tuttu. Eri ihmisillä on siis ilmeisesti erimittainen turvaväli. 

Ja näin olen huomannut, tämä turvaväli lyhenee humalassa, juhlapyhinä ja oudoissa tiloissa, kuten junissa, vastaanotoilla ja kaupassa. Ja tietenkin ulkomailla. Sekä Itä-Suomessa vaatekaupoissa silloin kun lähellä on venäläisiä. They are not afraid to use their elbows! (No racism intended)