Pahoinvoinnin logiikkaa

Huomasin taannoin, että en oikeastaan pidä itsestäni. Huomasin myös, että sitä mukaa kun itsetuntoni ja itserakkauteni vähenevät, vähenevät myös haluni tavata muita ihmisiä tai osallistua maailmaan millään tavalla. Aivan kuin salaa ajattelisin olevani liian huono muulle maailmalle. Että ainoa maailma jossa voin olla, on omani.

Nukun pitkään, koska en näe mitä hereillä olemiseni vaikuttaa mihinkään. Mitä pidempään olen hereillä, sitä pidempään joudun voimaan pahoin. En vastaa puheluihin tai tekstiviesteihin, sillä tiedän vihaavani kaikkea mitä sanon, ja saisin vain lisää materiaalia itseni halveksumiseen.  Myös blogin kirjoittamisen voi lukea jonkinlaiseen ”kohtaamis”-kategoriaan, joka ei mielessäni tunnu lainkaan miellyttävälle ajatukselle tällaisena aikana kun itsetuntoni on jossain muualla kun minussa.

Erakoitumiseni puolestaan johtaa minut ajattelemaan, että olen joko niin yhdentekevä tai vastemielinen muille, että kukaan ei halua pitää minuun yhteyttä. Tässä kohtaa en tietenkään muista, että useat ihmiset ovat voineet yrittää ottaa minuun yhteyttä saman päivän aikana, ja minä olen aktiivisesti torjunut muiden seuran, ja pitäytynyt omassa surkeassa seurassani. Toki tässä tapahtumaketjussa on oma pettämätön logiikkansa, vaikka se hullulta kuulostaa – minä nimittäin suojelen ystäviäni huonolta seuraltani.  Muiden suojeleminen tietysti johtaa yleensä itsensä satuttamiseen, niin tässäkin pikku tapauksessa.

Pohdin, josko pahoinvoinnin logiikan paljastaminen auttaisi murtamaan ne mekanismit jotka johtavat pahoinvointiin. Tiedän, asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Harvat asiat syntyvät vain yhden, tai edes muutaman asian vaikutuksessa. Harva asia liikkuu vain yhteen suuntaan. Ja jos se joku liikkuu moneen suuntaan, mistä maallikko tietää sen jäljistä seurata, että mistä se on tullut ja minne se on mennyt. Ja toisaalta, eikö oman mielensä jahtaaminen salapoliisin asussa myös johda mielenterveysongelmiin, tai ainakin samantyyppiseen oloon kuin vuoristoradasta kuivalle maalle astuessa?

Eräs päivä kirjoitin itselleni mukavan muistilapun, joka piti laittaa heti seinälle. Siinä lukee ”mietit liikaa idiootti!” Tuo muistilappu on kuitenkin monella tapaa epäonnistunut. Ensinnäkin, haukun itseäni siinä idiootiksi. Toisekseen, lapussa lukee ainoastaan toteamus vallitsevasta asiantilasta, ei mitään siitä mitä asialle tulisi tehdä.  Kuinka ajatella vähemmän? Varmaankin tekemällä enemmän, niin jää vähemmän aikaa ajattelemiseen. Ongelmani piileekin kai juuri tässä kohtaa. Voin pahoin jos en saa ajatella, ja jos ajattelen yli, voin myös pahoin.

Joskus on hyvä pitäytyä yksinkertaisissa asioissa. Välillä sitä tulee miettineeksi, miksi ei useamminkin voisi olla vähän yksinkertainen.  Miksi en useammin juo limsaa jos siitä tulee kiva olo? Tai miksi näen kavereita niin harvoin, vaikka tiedän että nautin heidän seurastaan ja saan uusia ideoita kun en ole ainoastaan itseni kanssa? Luulen etten ole ainoa, joka huomaa tekevänsä liian vähän niitä asioita, mistä todella nauttii. Kuinka tyhmä voi ihminen olla, kun se ei tajua että kannattaa tehdä niitä asioita mistä pitää? Muistan (ja nyt en valehtele) lukeneeni jonkin naistenlehden artikkelin, jossa aivan tosissaan oli kirjoitettu juttu siitä, että ihmiselle tulee hyvä olo jos se tekee asioita, joista se pitää. Jutun loppuyhteenvedossa oli vielä artikkelin sisältö käskymuodossa: Tee asioita joista pidät! Niin, että tehkää nyt niitä juttuja joista pidätte. Ehkä minunkin täytyy alkaa herätä aamuisin, koska pidän aamuista.