Pikku elitistit

Sodankylään käy pian askel. Sillä siellä on elokuvajuhlat. Olen miettinyt enemmänkin suhdettani Sodankylään, sillä suhteeni kyseiseen paikkaan ja festivaaliin edustaa montaa asiaa.

Tunnen olevani siellä kuin kotonani. Luulen, että kysymyksessä on minussa elävän pikkupaikkakuntalaisuuden ja henkisen elitismin välinen yhteenliitos, joka materialisoituu elokuvajuhlilla. Tavallaan Sodankylä tuntuu kotoisalle, vaikkei siellä olisi elokuvajuhliakaan, sillä paikkakunta muistuttaa kovasti omaa syntymäkuntaani. Kuitenkin juuri elokuvajuhlat synnyttävät jonkinlaisen erikoisen tunnelman paikkakunnalle.

Juhlathan ovat täynnä kaikenlaista pokkurointia ja pönötystä. Sellaista vähän noloa. Hieman samanlaista epätoivon ja toivon sekaista tunnelmaa, joka syntyy kun köyhtyvälle paikkakunnalle etsiytyy joku rikas jehu, jota pitää vähän kahvitella ja mielistellä, jotta tämä tekisi investointeja pienelle kyläpahaselle. Vaikka sisimmässä halveksuttaisiin rikkaiden edustamaa eliittiä ja ylivaltaa, on kuitenkin maaseudun tulevaisuuden vuoksi esitettävä ystävällistä ja vastaanottavaista.

Elokuvajuhlilla on kyse erilaisesta pokkuroinnista ja perseennuolennasta. Ja pieneltä paikkakunnalta tuleva sen kyllä tunnistaa kaukaa. Kyseessä on eliitin sisäinen nuolenta. Elokuvaohjaajat, -tuottajat, -mainostajat, ja mitkä liekään sekalaiset groupiesit ja wanabet kokoontuvat vauhtiajoihin kilpailemaan arvovallasta, siitä kuka juo eniten tai on hauskin saunan lauteilla käytävässä keskustelussa.

Cinefilistien arkeen kuuluvat vakavat lieveilmiöt samalla tavalla kun jääkiekkoonkin. Näitä vakavia ilmiöitä ovat besserwisserismi, kumartelu auktoriteeteille ja itsepäinen, ylenmääräinen omanarvontunto, johon liittyy sairaalloinen tarve tuoda itseään esille. Tosi-cinefiili seuraa Peter von Baghin likaista pilottitakkia kaikkiin elokuviin ja aamukeskusteluihin ja taputtaa aina pikku räpylöitään yhteen kun Peter Pan käskee, kun on kerran elokuvaohjaaja ihan merkittävä ja uskomaton ja tullut ihan kaukaa meidän arvostetuksi vieraaksemme tänne näin, kun tämä meidän festarimme on niin ainutlaatuinen ja aurinkokin paistaa.

Tämä oli tietenkin se surullisin, vakavin ja kamalin vaihtoehto. Itsehän olen kaiken tällaisen hömpötyksen yläpuolella, ja suorastaan halveksun Petteri Kaniinia, koska hän vain sattuu vaikuttamaan ärsyttävältä elitistiltä. Maltillisempaakin filmihulluutta tietenkin on. Mutta ne maltillisemmat asian ympärille ryhmittyvät yksilöt, voi kamala, he ovat niin nöyriä elokuvan edessä, että tulevat ihan talkootöihin uskon asiansa hyväksi puurtamaan. He saattavat siis olla vielä vaarallisempia kuin ne suurta ääntä itsestään pitävät etelänelitistit.

Onhan se nyt vähän naurettavaa, että ihmiset jaksavat puhua viinilasi ja tukka heiluen elokuvista kuin rakkaista lapsista tuntikausia ja vertailla kokemuksiaan jostain kolmenkymmenen sekunnin kohtauksesta.

Ja taas toisaalta, mikä voisi olla mielenkiintoisempaa tai parempaa kuin kyseinen toiminta! Itsehän en suostu myöntämään, että olisin moiseen toimintaan osallistunut, mutta ajatus viehättää minua suuresti. Ehkä se sydämeenkäyvyys löytyy sieltä pikkupaikkakuntalaisjuuristani. Parikkalassa ei monikaan ainakaan julkisesti myönnä arvostavansa taide-elokuvia (passé!), saati niistä puhumista viinilasillisen tai calvadoksen äärellä. Se, mitä ei ole nuorena saanut, viehättää vanhempana.

Elokuvamaailmassa on toki traktorien, lapsien iän tai pihanurmen koon vertailemisen tilalla muita vertailukohteita. Filmihullut voivat vertailla asumapaikkakuntiensa elokuvatarjontaa, katsomiensa elokuvien määrää, josta tietenkin myös muistetaan yksittäisten ohjaajien katsotut elokuvat pilkun tarkkuudella sekä elokuvagenrejä ja niissä esiintyviä nyansseja. Myös ohjaajien teoksien sijoittaminen genrenyanssien asteikkoon on suosittua elokuvakansan huvia.

Minulla on ollut suuri onni päästä Tromssaan heidän elokuvajuhliensa aikaan. Oli talvi. Oli norjalaisia nokkavia, töniviä tavallisia kansalaisia. Joten verrattuna Sodankylään Tromssa oli ahterista. Muuten oli kyllä kivaa. Menkää ihmeessä Tromssaan. Se mitä opin Tromssasta, oli että on hyvä, että Sodankylä on sellainen kuin se on. On hyvä että tavan tallukat ja suuret elokuvaohjaajat egoineen kohtaavat lämpimässä, (vaikka eihän siellä tietenkään lämmin ole, mitä minä puhun) ja auringonpaisteessa. Jos mahdollista niin kohtaamisen on hyvä tapahtua humalassa tai alasti saunassa, jotta molempien omanarvontunto on jäänyt huurujen taakse, ja jäljellä on vain kaksi raukkamaista ja pelokasta ihmistä, jotka kohtaavat toisensa sellaisina kuin ovat, eli punoittavina, hyttysensyöminä tavallisina ihmisinä.

Elokuva, siis ELOKUVA, kuten sen teininä kirjoitin, voi yhdistää ja erottaa ihmisiä. Sodankylässä onneksi suurimmalta osaltaan näkyy elokuvan positiivinen, ihmisiä kokoon tuova ja keskustelua herättävä puoli. Minulle Sodankylä edusti kahdeksantoistakesäisenä älyn, taiteen ja sosiaalisen kanssakäymisen riemuvoittoa, jolle olisi pitänyt perustaa riemukaari tai kenties siskofestivaali Parikkalaan minun toimestani. Nyt suhtaudun festivaaliin maltillisemmin, vaikkakin kuulun niihin hulluihin, jotka juoksevat ruoan ja elokuvan perässä Sodankylään töitä tekemään. Olen iloinen että olen saanut olla osana sellaista ilmiötä ja tapahtumaa, jossa on hauskuutta ja voimaa, ja jossa ihmiset puhuvat tuntemattomille ihmisille jos siltä tuntuu.