Ystäväsaarna

Olen mahdollisesti alkanut ymmärtää sitä, kuinka ihmisjoukoista erottuvat ne, joiden seurassa tuntee olonsa hyväksi ja joiden kanssa lopulta ystävystyy. Ne ovat niitä, jotka tuntuvat ottavan minut tosissaan. Jotka tietävät milloin nauraa ja milloin olla hiljaa, vaikka naurattaisi. He pyrkivät ymmärtämään minunkin tarinaani ja motiivejani, vaikka peilaisivat vaivihkaa samalla itseään minuun. He pohtivat ennen kuin kommentoivat tekemisiäni ja päätöksiäni. He yrittävät nähdä positiivisen minussa, vaikka pohjimmainen ja ensimmäinen reaktio toimintaani ja henkilööni olisikin ”onpa se tyhmä, miksi se noin tekee?” He eivät yritä vaikuttaa päätöksiini,  ainakaan manipuloimalla. He tunnistavat heikkouteni, eivätkä laske leikkiä niistä, paitsi jos tietävät, että saavat minut nauramaan sillä. (Minua on kutsuttu plösöksi, ja olen nauranut asialle)

Suhteessa muihin ihmislajillisiin rakastetuksi tulemisen tarpeen jälkeen tärkeintä ja oleellisinta on toive siitä, että ihmiset ottaisivat tosissaan. Että vaikka itkisin ja nauraisin samaan aikaan, niin joku näkisi, että nyt se tuntee jotakin suurta, tätä täytyy kunnioittaa. Kunnioittamisella ja tosissaan ottamisella tarkoitan sitä, että vaikka joku toinen saattaisikin nähdä jotain, mitä minä en näe itsessäni, niin tämä uskoo enemmän minun versiooni itsestäni kuin omaansa.

On luotaantyöntävää kuulla, kun joku toinen analysoi elämääni, kokemuksiani ja päätöksiäni siihen tyyliin, että kuulostaa kuin en olisi miettinyt yhtään mitään kun olen elänyt elämääni. Minulla on oikeus sanoa, että olipa typerää kun luulin, että minusta voisi tulla kokki, mutta mielestäni muilla ei ole siihen oikeutta. Muitten tehtävä on seurata sivusta ja antaa minun tehdä virheeni, ja olla huomauttelematta myöhemmin asiasta, vaikka olisivat tienneet vuosia etukäteen mikä ongelmani on. Eli jos tiedätte syyn mielenterveysongelmiini, ihmissuhdeongelmiini, koulutus- ja työllisyysongelmiini tai joihinkin mainitsemattomiin ongelmiini, niin voitte olla hiljaa asiasta, ja pysymme ystävinä. 

Ja jos joskus olen esittänyt tietäväni jonkun elämänlangan puuttuvan suortuvan ja esittänyt tietäväni mistä se löytyy, niin otan tässä tilaisuuden kertoakseni, että en oikeasti tiedä, ja olen ollut törkeä jos olen ääneen ilmaissut mukamas tietäväni kenenkään muun elämänsuortuvista yhtään mitään.

Mielestäni ryhmätyöskentely on resurssien hukkausta ja hölynpölyä, ja all talk no action, joten miksi pitäisin elämän ongelmanratkaisussakaan ryhmän toimintaa yhtään sen parempana kuin yksilötyöskentelyä. Elämä on monimutkaista, eikä sen pohjalle ja perälle sotkuja tutkimaan pääsyyn tarvita kuin yksi ansioitunut ja kokenut tutkija. Jokainen tutkija tarvitsee kuitenkin monta assistenttia joten kukaan ei jää ilman tehtävää jos tuntee yhdenkin tutkijan.