Aitajuoksu närästää

Närkästyminen on kiinnostavaa. Yleensä asiat kulkevat suurin piirtein näin: joku ilmoittaa julkisella foorumilla, usein nettipalstalla, huomaamastaan epäkohdasta maailmasta. Joku toinen tulee ja sanoo, että ei se ole epäkohta, se on normaalia. Joku kolmas tulee ja sanoo että no, on se oikeastaan epäkohta, mutta ei siihen hyvä jumala kannata mitään huomiota kiinnittää kun on noita pahempiakin epäkohtia. Nämä toiset ja kolmannet jotkut sivuuttavat kukin omalla tavallaan ensimmäisen huomaaman asiantilan. Silti he kuitenkin kommentoivat asiaa.

Ensimmäinen on närkästynyt siitä, että maailmassa on asiat väärin. Se, joka asian julkilausuu, haluaa myös luultavasti asiaan muutosta. Asiantilan julkituomisen kommentoijat, eli jotkut nmr 2 ja 3, puolestaan eivät närkästy vääräksi kokemastaan asiantilasta, vaan he kiinnittävät huomionsa siihen, että joku nmr 1 on ollut niin typerä, että on saattanut pikku aivoissaan ajatella, että jokin normaali asia on epäkohta. He närkästyvät siis närkästymiselle. Joku 2 ja 3 haluavat hiljentää valittajaksi leimatun 1:sen.

Kyseessä mahtaa olla ihmisyyteemme kuuluva halu rajoittaa muiden ihmisten olemisen- ja ajattelemisenvapautta. Ja onhan se kamalaa jos joku samaan lajiin itsensä lukeva henkilö julistaa jonkin asian normaaliksi, mitä minä en pidä normaalina. Se tuntuu siltä kuin joku kusisi silmään ja pomppisi sykkivän sydämeni päällä samaan aikaan. Täytyy myöntää, haluaisin muuttaa kaikki homofoobikot, rasistit ja kiihkoilijat paremmiksi ihmisiksi. (Tuossa muuten mainitsinkin ne kolme vähemmistöä, joiden asiaa en ajaisi, vaikka olisin asianajaja.)

Minulle on sanottu, että minun ei kannattaisi julkisesti ilmaista, esimerkiksi nyt sitten Facebookin tykkäys-nappia painamalla tai kirjoituksia linkittämällä tai asiasta puhumalla, että kannatan ”homojen oikeuksia” (mitä se sitten tarkoittaakaan), sillä joku voi tulkita sen sellaiseksi toiminnaksi, mikä tarkoittaa että minäkin olen homo. Totta kai nyt sanon, että mitä väliä! Luulkoot, ajatelkoot, uskokoot! Mutta surullista kyllä, huomaan välillä rajoittavani sanomisiani ja tekemisiäni, ettei joku luule jotain.

Etenkin se, missä olet julkisessa tilassa, tuntuu olevan hirvittävän iso asia. ”Ei me voida tonne mennä, kun se on noiden paikka” Ne, voivat olla ketä tahansa – pulsuja, hipstereitä, homoja, mustia, käsityöläisiä tai kauppiaita.

Se, että on osa niin sanottua enemmistöä, johtaa tietynlaisiin tuntoihin. Enemmistöllä tarkoitan tässä yhteydessä niin sanottua valtaväestöä, väestöä, joksi suurin osa tietystä yhteisöstä mieluiten lukeutuu, koska sillä osalla on eniten valtaa. Luen itseni enemmistöön lähinnä sillä perusteella, että olen valkoinen heteronainen ja minulla on taloudellisesti ja sosiaalis-yhteiskunnallisesti asiat kunnossa. Tässä kuvaamassani (tietenkin puhtaasti henkisessä enemmistössä, ilman aktuaalista pohjaa) enemmistössä saattaa tulla tunne, että pelkää vähemmistöjä. Sillä enemmistössä ei haluta myöntää yhtäläisiä oikeuksia vähemmistöille, sillä sitten Ne tulee meidän juomakupille ja meidän paikkoihin. Eikä niitä voi enää erottaa meistä.

Minä, enemmistöni turvassa, pelkään vähemmistöjen vihaa. Sillä suurella osalla vähemmistöissä on syytä olla meille enemmistöön kuuluville vihaisia. Koska me ei olla jaettu meidän juoma-altaita eikä kapakoita. Näen jo kuvan vihaisista vammaisista, seksuaalivähemmistöistä, etnisistä vähemmistöistä ja koko maailman köyhistä jotka haluaa repiä minut kappaleiksi koska minä istun tässä nyt, ja minulla on vara istua ja kirjoittaa koneella, jonka joku köyhä on jossain koonnut kasaan. Halveksun itseäni, koska kaikkien niiden vähemmistöjen edustajilla, joiden asiaan en ole ottanut kantaa, joiden elämänarvoa minä en ole huomioinut tai tunnustanut, heillä kaikilla on oikeus halveksua minua.

Tiedättekös, kyllähän te varmaan tiedätte, kuinka ilkeältä tuntuu mennä paikkaan, jossa on ”vähemmistön” keskellä, johon ei kuulu. Mielestäni on äärimmäisen kiinnostavaa, että pelkästään yksi joukkoon kuulumaton voi pilata koko tapahtuman tai paikan hengen. - AA-kokous, jossa joku paljastaakin, ettei olekaan alkoholisti, vaan tuli ihan läpällä katsomaan, että mikä meininki. Tai, ollapa mustien getossa ainoana valkoisena. Tai kuten se numeropalvelun mainos, jossa turkiksia esittelevä nainen huomaa olevansa keskellä eläinoikeustapahtumaa. Se on hyvä mainos se, sillä melkein jokainen pystyy samaistumaan siihen, että tuntee olevansa väärässä paikassa väärän aikaan. Mistä se johtuu, että meille tulee niin epämiellyttävä olo, kun koemme olevamme keskellä muiden jakamaa todellisuutta johon emme itse tunne kuuluvamme?

Itselläni tulee sellainen olo lapsien keskellä. Kumma kyllä vanhusten keskellä se tunne ei ole niin voimakas. Tiedän myös kuinka kamalaa on juuttua keskelle perheriitaa, perheessä johon ei kuulu.

Pitäisikö tästä tunteesta päästä yli, jotta voisimme paremmin kohdata toisemme ihmisinä? Etenkin kun kannattaa ajatuksen ja politiikan tasolla esteettömyyttä ja ihmisten välisten fyysisten ja henkisten raja-aitojen kaatamista, tuntuu kiusalliselle, että omassa elämässä huomaa tällaisen suuren aidan, jonka ylittäminen tuntuu kovin haasteelliselle.

Haluaisin matkustaa. Mutta kuinka matkustaa kun näin Suomessa jo tunnen sen epämukavuuden ja häpeän tunteen siitä, että minulla on asiat paremmin kuin suurella osalla maailman ihmisistä. Se, että matkustaisin maailman köyhimmille alueille, tuntuu rienaukselta niitä ihmisiä kohtaan, jotka siellä asuvat. Saati sitten se, että ottaisin valokuvia. Aivan kuin matkustaisin varta vasten osoittamaan heitä sormella ja ilkkumaan. Asuinalueiden segregaatio, ja turisteille parhaiden paikkojen näyttäminen alkaa näitä ajatuksia ajatellessa tuntua hyvin järkevälle. Tarpeetonta alkuasukkaiden ja uudisväestön kohtaamista ei tapahdu, ja molemmat osapuolet säilyttävät kasvonsa ja itsekunnioituksensa.

Samalla kun ajattelen näin, ajattelen myös sitä, kuinka typerää tällainen rajojen näkeminen on. Että eihän maailma mene eteenpäin jos me ei mennä alueille, joissa tuntuu epämiellyttävälle, alueille, joissa me ei olla elementissä.

Jopa Sodankylän elokuvajuhlilla, vaikka kyse on vain Suomen sisällä asuvien ihmisten kohtaamisista, tunnen noloutta ja epämukavuutta. Se, että olen etelästä kotoisin, voi nimittäin periaatteessa tarkoittaa sitä, että minut liitetään Sodankylässä siihen etelänihmisten klaaniin, joka ei halua pitää pohjoista asuttuna, tai ainakaan antaa rahaa niille. Varmasti Sodankylään matkustaa ihmisiä, jotka ovat joko niin kaupunkilaisia tai niin etelästä, että he halveksuvat tai vähintään voivottelevat paikallisen kulttuurin ”alemmuutta” tai vähäisyyttä. Saatoin muuten tavata yhden sellaisen yksilön bussissa. Sen mielestä oli söpöä, että Sodankylässä on Seppälä. ”Ja kattokaa tota vanhaa kylttiä, hahaha!” Suurin osa ihmisistä ei varmasti ajattele näin, ja tulee vain nauttimaan auringosta, sääskistä ja elokuvista. Yksi asia muuten mikä auttaa sosiaalis-kulttuuristen raja-aitojen kaatamiseen on viina! Sillä humalassa kaikki ovat tasa-arvoisia.

En taida kuitenkaan alkaa juomaan lasten seurassa.