Juuri nyt päässäni soi lause "I started something I couldn't finish". Se kertoo ehkä jotakin siitä kuinka peloissani ja vakavissani tätä kirjoitan. Olen miettinyt jo kauan aikaa että haluan ryhtyä kirjoittamaan myös sellaisella formaatilla, jossa altistun ajatukselle siitä, etten enää kirjoita ainoastaan itselleni vaan todellisille tai mielikuvituksellisille yleisöille. Ehkä se, saanko urakan loppuun ei ole yhtä tärkeää kuin se, että olen sen aloittanut. Olen aloittanut jotakin! Ottanut riskin! Minulla on kaikki mahdollisuudet epäonnistua omissa silmissäni, mutta silti tässä nyt kirjoitan. Ja se on jotakin se.
Pelkään paljon ja luovutan usein. Siinä valossa ajateltuna olen ylittämässä itseäni. Toisessa valossa katsottuna näyttäydyn itselleni säälittävänä, huomionhakuisena idioottina, joka luulee olevansa jotakin. Mutta olen päättänyt jättää huomiotta tuon jälkimmäisen ajatuskulun.
Kirjoittaminen on käsittääkseni ääneen lausumista, julistamista, jonka pohjalla on toive kuulluksi tulemisesta ja oman maailman rakentamisesta.
Olen viime aikoina mieltynyt tuohon verbiin - rakentaa. Minulle rakentaminen merkitsee jotakin hyvin suurta. Rakentamiseen liittyy riski, joka saattaa joskus jopa estää halun rakentaa mitään. Jos rakennat, tulet samalla asettaneeksi itsesi tulevaisuudenskenaarion, jossa sinulla on jotakin, joka voidaan hajottaa. Ehkä huomaamattakin tulet hyväksyneeksi ajatuksen siitä, että voit pettyä ja kuolla suruun kun rakennelmasi ei kestäkään tai joku hajottaa sen.
Iloitsen tämän blogin aloittamisesta ehkä luonnottoman paljon, sillä olen kauan elänyt henkisessä nihilismissä, armottomassa itsekritiikissä sekä yleisessä elämäntylsyydessä. Nyt sen aika on kuitenkin ohi, ja olen päättänyt ajatella itselleni sellaisen tulevaisuuden, jossa voin menettää ja epäonnistua, mutta myös luoda ja välittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti