Työstä

Jälleen on kesätöiden hakuaika. Jotta voisin kirjoittaa työmarkkinoista ja suhteestani työn käsitteeseen ja todellisuuteen, on minun ensin selvennettävä muutamalla sanalla omaa asemaani työmarkkinoilla. Tällä hetkellä en tee mitään. Olen opiskellut, ollut sairaslomalla, sekä lyhyissä määräaikaisissa työsuhteissa.

Asenteeni työtä kohtaan on kieroutunut. Joko romantisoin työn auvoisaksi onnellisuudentekijäksi ja suureksi intohimon kohteeksi, tai sitten haistatan pitkät työlle, sillä se aiheuttaa uupumusta ja pahoinvointia. Olen unelmoinut työstä, joka tuntuisi merkitykselliselle, omia arvoja vastaavalle ja mielekkäälle. Tällaista työtä tekisin intohimon, en rahan tai työkokemuksen vuoksi. Tällaisessa työssä voisin elää ja hengittää työstä, voipumatta ja turhautumatta. En tarvitsisi elämänkumppania, ystäviä tai lapsia jos minulla olisi tämä täydellinen Työ!

Todellisuus on kuitenkin toista. En osaa kuvitella itseäni mihinkään työhön. Jos kuvittelen itseni kymmeniä vuosia eteenpäin, kuvittelen samalla rikkonaisen, kuluttavan työuran, jonka välissä on pitkiä sairaslomakausia ja romahduksia. Työ saa minut harkitsemaan itsemurhaa. Työ saa minut masentumaan. Työ vie minusta ilon ja elämän.

Olen yrittänyt pohtia nihkeää suhtautumistani työn hakemiseen ja sen tekemiseen. Ensinnäkin, työtä hakiessa pitää esittää jotain mitä ei ole. Työhakemukseen ei ole hyvä kirjoittaa, että on jättänyt kaksi koulua kesken, ollut sairaslomalla masennuksen takia, ja pelkää ettei jaksa tehdä työtä jota on nyt hakemassa. Työmarkkinat ja todellinen ihmiselämä eivät kohtaa. Lähes kaikilla on elämässään jaksoja, jotka eivät näytä hyvältä paperilla. Ja silti työtä hakiessa tulee käyttäytyä kuin niitä elämänjaksoja ei olisi koskaan ollutkaan. Sinun tulee olla pystyvä, rohkea, sosiaalinen, aikaansaava, itsenäinen ja työtä pelkäämätön! Vaikka todellisuudessa olisit työkavereita, työkoneita, asiakkaita ja etenkin pomoa pelkäävä neurootikko.

Työmarkkinoilla otetaan harvoin ihmistä yksilönä huomioon. Jos työyhteisön sählykerho ja äitiysloma ovat parasta joustavuutta ja työkyvyn hoitamista mitä löytyy, niin saatamme olla kusessa. Tuottavuus- ja työurien pidentämispuheet tuntuvat hyvin ristiriitaisilta kun ottaa huomioon kuinka moni jo alle kolmikymppisistä on työkyvyttömyyseläkkeellä.

Niiden ihmisten, jotka puhuvat että suomalaiset eivät tee tarpeeksi työtä ja niiden jotka kannattavat downshiftauksen ideaa, välillä on syvä kuilu. Kuinkapa talouskasvun idean kyseenalaistavat ja talouskasvun puolestapuhujat voisivatkaan aidosti kohdata toisiaan. Downshiftauksessa ei kuitenkaan ole kyse pelkästään suuren kaavan muutoksesta, vaan siitä, että yksittäinen ihminen olisi työtä voimakkaampi ja tärkeämpi. Että yksilölläkin olisi tässä kaikessa joku paikka.

Ehkä nuoremmat sukupolvet ovat jo nähneet että työ ei aina johda hyvään. Osa näkökulmien erilaisuudesta on selitettävissä iällä ja eri sukupolvissa kasvamisella. Osa puolestaan kasvatuksellisilla eroilla ja poliittisten suuntausten vaikutuksella mielipiteisiin. Tuntuu, että poliitikot, eivätkä etenkään työmarkkinajärjestöjen pomot ole tarpeeksi nuoria ymmärtääkseen mikä työelämässä tulisi muuttua. Eräät ajattelevat, että kunhan nuori saa opiskeltua itselleen jonkun ammatin, kaikki on hyvin sen jälkeen. On hyvin ymmärrettävää, että ihminen joka on ollut kolmekymmentä vuotta samassa, vakituisessa työpaikassa, ei näe miksi pelkkä koulutus ei riitä.

Tukijärjestelmät laahaavat auttamatta ajastaan jäljessä. Kuinka on mahdollista, että taloudellisesti ei ole kannattavaa ottaa esimerkiksi sesonkityötä? Etenkin tässä ajassa, kun pätkätyöt ja osa-aikaisuus ovat todennäköisempiä kuin vakituisuus ja varma työpaikka, tuntuu hullulta, että työttömyys on kannattavampaa. Työelämä ei ole kovin ihmisystävällistä, jos vaihtoehdot ovat että joko olet kokonaan, vähintään viisi päivää viikossa töissä tai sitten et ole ollenkaan töissä. Missä on joustavuus? Ja kuinka samaan aikaan, samassa maassa voi olla työvoimapulaa ja työttömyyttä? Toki ihmiset (etenkään suomalaiset) eivät yksinkertaisesti suostu työskentelemään enää missä tahansa. Mutta entä joustavat työn muodot? Eihän työ voi olla kuin jokin metallimurikka jota ei pysty muovailemaan.

Esimerkiksi vammaisten työtilanteen kohdalla ollaan edistytty kovasti. Silti löytyy vielä ihmisryhmiä, jonka osallistuminen työelämään tuntuu samalta, kuin spitaaliset yrittäisivät päästä muiden ihmisten joukkoon. Mielenterveysongelmaiset, tai vielä parempaa, moniongelmaiset (mielenterveysongelma yhdistettynä johonkin yhtä kivaan ongelmaan) eivät mitä luultavimmin pääse leikkikentälle, jos sattuvat karsinnoissa möläyttämään, että ovat joskus sairastaneet tai parhaillaan sairastavat jotakin, mikä voidaan liittää mielenterveyden järkkymiseen. Toki vain idiootti ilmoittaa esimerkiksi siivoustyötä hakiessaan, että kärsii nivelreumasta. Joten miksi mielen sairauksiakaan pitäisi mainostaa? Mutta onko tilanteen pakko olla niin mustavalkoinen, että joko olet työkykyinen tai et ole?

Kenties yritän tällä kirjoituksellani selventää ja oikeuttaa itselleni miksi olen aina mattimyöhänen kesätöiden tai muiden töiden haussa. Omassa tilanteessani ideaalityöpaikka olisi jokin sellainen, jossa voisi työhaastattelussa sanoa suoraan kuinka inhimillinen on, pelkäämättä että leimautuu työkyvyttömäksi outolinnuksi. Ideaalitulevaisuus olisi puolestaan sellainen, jossa kaikilla, myös tavallisen työnhakijanormin ulkopuolelle sijoittuvien olisi mahdollisuus työllistyä, jos niin haluavat. Myös pätkittäin ja omilla ehdoilla työskentely olisi mahdollista, eikä työnteko perustuisi jatkuvalle kasvun idealle. Nelipäiväinen työviikko olisi enemmänkin sääntö kuin poikkeus ja osatyökykyiset otettaisiin paremmin huomioon. Jotta tällaiseen tilanteeseen voisi joskus päästä, on voitava kyseenalaistaa työn käsite ja merkitys, ja nykyisen talousjärjestelmän ja poliittisen päätöksenteon toimivuus.